Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Elämän tarkoitus

Laskettu aika oli ollut ja mennyt, ja 10 päivää lasketun ajan jälkeen oli perjantaiaamuksi varattu synnytyssairaalaan yliaikakontrolli. Olin itkenyt katkerasti miettiessäni synnytyksen käynnistystä, sillä odotin ensimmäistä lastani, ja olisin halunnut kokea kelloon tuijottamiset ja jännityksen tunteen siitä, että onko se nyt menoa vai ei...

Torstain ja perjantain välisenä yönä (perjantaiksi oli siis varattu se yliaikakontrolli) heräsin kolmelta supistukseen. Nousin ylös kun sängyssä oleminen tuntui ihan mahdottomalta, ja supistuksen lopulla (se kesti ehkä kaksi minuuttia) herätin miehen ja sanoin että jos tää ei ollu supistus niin ei mikään! Olin riemuissani, järjestin itselleni heti mukavan olon keinutuoliin, sitten otettiin kello esiin, ja mies jatkoi unia, sanoi mulle että herätä heti jos tulee toinen :) No ei sitä kuulunut, minäkin menin takaisin nukkumaan. Olin ihan pettynyt, ja naureskelin vähän itselleni häpeissäni, kun olin turhaan istunut tunnin kelloa tuijottaen... Puoli viideltä heräsin uudestaan, ja olin innoissani! Taas supistus! Seuraavaa piti odottaa enää 40 minuuttia, sitten 20 minuuttia ja vähän ennen seitsemää, ihan varoittamatta ne supistukset alkoivat tulla 5 minuutin välein! Puoli kahdeksalta sanoin miehelle, että nyt soitat sinne sairaalaan, mä en kestä näitä 5 minuutin välein! Kiroilin jo,
että eikös niiden pitäisi ensin tulla vartin välein säännöllisesti tai jotain.. :D

Ajeltiin sitten sairaalaan (matkaa oli puolisen tuntia) niin että oltiin perillä puoli yhdeksän aikaan. Koko matkan supistuksia tuli viiden minuutin välein, ja joka kerta supistuksen alkaessa hakkasin auton ovea nyrkillä.. pahempia lommoja ei kuitenkaan jäänyt :) Sairaalaan tullessa pääsin heti sisätutkimukseen ja käyrille. Kohdunsuu oli sormelle auki, kaula hävinnyt ja vaavin pää alhaalla. Olin käyrässä vähän aikaa, kun kätilö (aivan ihana, nuori ja sympaattinen nainen) kävi läpi mun toivelistaa jonka olin kirjoittanut valmiiksi kotona (ensin muita kivunlievityksiä, mahdollisesti amme, välilihaa ei saa leikata, perhehuone jne) ja täytti esitietolomaketta. Kätilö kysyi haluaisinko ammeeseen ja se kuulosti tosi hyvältä. Supistukset oli niin kipeitä, että yhden aikana purin vahingossa miestä olkapäähän (luulin että purin paitaa).. siihen jäi aikamoinen jälki.. Lilluin ammeessa jonkin aikaa, mies hieroi mun alaselkää aina kun supisti. Se oli ainoa mikä vähän helpotti. Supistus o
li alavatsalla, mutta selkäpuolen hierominen tuntui tosi hyvältä.

Sitten totesin, etten yksinkertaisesti kestä enempää, että haluan sen epiduraalin. Nousin ammeesta sänkyyn ja naukkailin ilokaasua, joka ei oikein tuntunut auttavan ollenkaan, siitä meni vaan pää ikävästi sekaisin. mies oli ihanasti koko ajan tukena, jutteli mulle ja vei pahimman terän pois kivusta puristamalla mun kättä ja puhumalla. Kätilö tutki ja sanoi, että edelleen vain sormelle auki. Mulle tuli ihan epätoivoinen olo, luulin etten saa sitä vauvaa ikinä ulos! Lääkäri tuli ja laittoi epiduraalin (ihana lääkäri, jutteli ja vitsaili) klo 10.40 ja sitten olo helpottui. Tunsin jokaisen supistuksen, mutta vain paineena peräaukon kohdilla, kaikki kipu ja epämielyttävät tunteet oli poissa! Syötiin lounas miehen kanssa sängyllä istuskellen ja naureskeltiin, että eipä olisi uskonut että täällä sitä synnytyssalissa kesken synnytyksen syödään lounasta :D

mies otti pienet tirsat keinutuolissa, minä kävelin vähän ympäriinsä ja kävin vessassakin tippapullon kanssa. Puoli yhden aikaan kätilö tutki kohdunsuun tilanteen ja sanoi hämmästyneenä: "jos en itse kokeilisi, en uskoisi, mutta tämä on 10 senttiä auki!" :O ja jatkoi, että lisää epiduraalia ei sitten tule.. Sitäkin kätilö ihmetteli, kun niin kauan oli yksi epiduraaliannos mulla kestänyt. Hyvä niin :) Kätilö vähän rapsutteli sikiökalvoa, ja niin meni lapsivedet siihen pöydälle :) Sanoi sitten, että kun se epiduraali rupeaa loppumaan, niin ponnistuksen tarve jossain vaiheessa alkaa. Sanoi, että kun tunnen tarvetta ponnistaa, niin pitäisi soittaa hänet paikalle. Laittoi vielä vauvan päähän piuhan sydänäänten seuraamiseksi, että pystyin koko ajan liikkumaan.

Nousin seisomaan sängyn viereen, että painovoima tekisi vähän töitä mun kanssa.. Odottelin jonkin aikaa, ja ne supistukset alkoivat tuntua nimenomaan ponnistuksen tarpeena ja vahvempina koko ajan. Sitten ensimmäisen kerran halusin ponnistaa klo 14.10 ja siinä seisaaltaan sitten alkoi urakka. Lopulta voimat reisilihaksista loppuivat ja siirryin sängylle vasemmalle kyljelle "istumaan". Mies oli vieressä, piti mua kädestä ja tuki selästä. Kannusti mua koko ajan, hoki että meidän lapsi sieltä tulee, kulta mä olen ylpeä susta.. :)

Supistukset hiipuivat loppuvaiheessa, ja kätilöt (iltavuoron kätilö tuli mukaan ponnistusvaiheeseen) kannustivat että nyt ei puutu paljoa, että nyt pitää tehdä itse töitä kun ei supistukset tee sitä.. Mä itkin, etten jaksa yksin, että mä en pysty.. Mies sanoi mulle tiukasti, että kyllä sä jaksat ja pystyt, etkä ole yksin vaan mun kanssa.. Ja mä puristin hampaat yhteen, laitoin silmät kiinni ja odotin uutta supistusta. Muutaman kerran toistui sama: mä olin varma, etten jaksa yhtään enää, mutta kätilöt ja mies oli tiukkana, että kukas sitten jaksaa jos et sinä :D ja niin minä joka kerta keräsin ne vähät voimani uudelleen ja odotin supistusta ja annoin mennä.. Kätilö sanoi jossain vaiheessa, että nyt näkyy päälaki, kerran vielä, ja kun seuraava supistus sitten tuli, mä ponnistin ja ponnistin ja ponnistin.. *Kipu* ja *helpotus* ja ..ihana, hento "ääääääää" :´)

Me itkettiin miehen kanssa molemmat :)

Kätilö kysyi, että arvaapa kumpi tuli.. sanoin, että onko poika (olin viimeiset neljä kuukautta ihan varma että poika on tulossa) ja kätilö vastasi: "ei, kyl tää tytöltä näyttää!" Ja taas me itkettiin miehen kanssa onnesta :´) Meillä oli tytölle nimikin jo mietittynä! En saanut prinsessaa heti imetykseen, sillä napanuora oli hyvin lyhyt ja paksu, eikä pikkuinen siis ylettänyt syliini. Mies leikkasi napanuoran, sitten odotettiin että istukka syntyy. Mies lähti lastenhoitajan kanssa kylvettämään meidän pikkuista, ja lääkäri pyydettiin kursimaan minua kasaan. Lääkäri sanoi, että juuri hetki sitten oli ukkostanut oikein kunnolla, pitkän ja kuuman kesän päättymisen merkiksi. Syksyn toi pieni ihmeeni mukanaan. Minä olen muuten keksinyt elämän tarkoituksen: Minun Perheeni.

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy