Elämän tarkoitus
Laskettu aika oli ollut ja mennyt, ja 10 päivää lasketun
ajan jälkeen oli perjantaiaamuksi varattu synnytyssairaalaan
yliaikakontrolli. Olin itkenyt katkerasti miettiessäni synnytyksen
käynnistystä, sillä odotin ensimmäistä lastani,
ja olisin halunnut kokea kelloon tuijottamiset ja jännityksen
tunteen siitä, että onko se nyt menoa vai ei...
Torstain ja perjantain välisenä yönä (perjantaiksi
oli siis varattu se yliaikakontrolli) heräsin kolmelta supistukseen.
Nousin ylös kun sängyssä oleminen tuntui ihan mahdottomalta,
ja supistuksen lopulla (se kesti ehkä kaksi minuuttia) herätin
miehen ja sanoin että jos tää ei ollu supistus niin
ei mikään! Olin riemuissani, järjestin itselleni heti
mukavan olon keinutuoliin, sitten otettiin kello esiin, ja mies jatkoi
unia, sanoi mulle että herätä heti jos tulee toinen
:) No ei sitä kuulunut, minäkin menin takaisin nukkumaan.
Olin ihan pettynyt, ja naureskelin vähän itselleni häpeissäni,
kun olin turhaan istunut tunnin kelloa tuijottaen... Puoli viideltä heräsin
uudestaan, ja olin innoissani! Taas supistus! Seuraavaa piti odottaa
enää 40 minuuttia, sitten 20 minuuttia ja vähän
ennen seitsemää, ihan varoittamatta ne supistukset alkoivat
tulla 5 minuutin välein! Puoli kahdeksalta sanoin miehelle,
että nyt soitat sinne sairaalaan, mä en kestä näitä 5
minuutin välein! Kiroilin jo,
että eikös niiden pitäisi ensin tulla vartin välein säännöllisesti
tai jotain.. :D
Ajeltiin sitten sairaalaan (matkaa oli puolisen tuntia) niin että oltiin
perillä puoli yhdeksän aikaan. Koko matkan supistuksia
tuli viiden minuutin välein, ja joka kerta supistuksen alkaessa
hakkasin auton ovea nyrkillä.. pahempia lommoja ei kuitenkaan
jäänyt :) Sairaalaan tullessa pääsin heti sisätutkimukseen
ja käyrille. Kohdunsuu oli sormelle auki, kaula hävinnyt
ja vaavin pää alhaalla. Olin käyrässä vähän
aikaa, kun kätilö (aivan ihana, nuori ja sympaattinen nainen)
kävi läpi mun toivelistaa jonka olin kirjoittanut valmiiksi
kotona (ensin muita kivunlievityksiä, mahdollisesti amme, välilihaa
ei saa leikata, perhehuone jne) ja täytti esitietolomaketta.
Kätilö kysyi haluaisinko ammeeseen ja se kuulosti tosi
hyvältä. Supistukset oli niin kipeitä, että yhden
aikana purin vahingossa miestä olkapäähän (luulin
että purin paitaa).. siihen jäi aikamoinen jälki..
Lilluin ammeessa jonkin aikaa, mies hieroi mun alaselkää aina
kun supisti. Se oli ainoa mikä vähän helpotti. Supistus
o
li alavatsalla, mutta selkäpuolen hierominen tuntui tosi hyvältä.
Sitten totesin, etten yksinkertaisesti kestä enempää,
että haluan sen epiduraalin. Nousin ammeesta sänkyyn ja
naukkailin ilokaasua, joka ei oikein tuntunut auttavan ollenkaan,
siitä meni vaan pää ikävästi sekaisin. mies
oli ihanasti koko ajan tukena, jutteli mulle ja vei pahimman terän
pois kivusta puristamalla mun kättä ja puhumalla. Kätilö tutki
ja sanoi, että edelleen vain sormelle auki. Mulle tuli ihan
epätoivoinen olo, luulin etten saa sitä vauvaa ikinä ulos!
Lääkäri tuli ja laittoi epiduraalin (ihana lääkäri,
jutteli ja vitsaili) klo 10.40 ja sitten olo helpottui. Tunsin jokaisen
supistuksen, mutta vain paineena peräaukon kohdilla, kaikki
kipu ja epämielyttävät tunteet oli poissa! Syötiin
lounas miehen kanssa sängyllä istuskellen ja naureskeltiin,
että eipä olisi uskonut että täällä sitä synnytyssalissa
kesken synnytyksen syödään lounasta :D
mies otti pienet tirsat keinutuolissa, minä kävelin vähän
ympäriinsä ja kävin vessassakin tippapullon kanssa.
Puoli yhden aikaan kätilö tutki kohdunsuun tilanteen ja
sanoi hämmästyneenä: "jos en itse kokeilisi,
en uskoisi, mutta tämä on 10 senttiä auki!" :O
ja jatkoi, että lisää epiduraalia ei sitten tule..
Sitäkin kätilö ihmetteli, kun niin kauan oli yksi
epiduraaliannos mulla kestänyt. Hyvä niin :) Kätilö vähän
rapsutteli sikiökalvoa, ja niin meni lapsivedet siihen pöydälle
:) Sanoi sitten, että kun se epiduraali rupeaa loppumaan, niin
ponnistuksen tarve jossain vaiheessa alkaa. Sanoi, että kun
tunnen tarvetta ponnistaa, niin pitäisi soittaa hänet paikalle.
Laittoi vielä vauvan päähän piuhan sydänäänten
seuraamiseksi, että pystyin koko ajan liikkumaan.
Nousin seisomaan sängyn viereen, että painovoima tekisi
vähän töitä mun kanssa.. Odottelin jonkin aikaa,
ja ne supistukset alkoivat tuntua nimenomaan ponnistuksen tarpeena
ja vahvempina koko ajan. Sitten ensimmäisen kerran halusin ponnistaa
klo 14.10 ja siinä seisaaltaan sitten alkoi urakka. Lopulta
voimat reisilihaksista loppuivat ja siirryin sängylle vasemmalle
kyljelle "istumaan". Mies oli vieressä, piti mua kädestä ja
tuki selästä. Kannusti mua koko ajan, hoki että meidän
lapsi sieltä tulee, kulta mä olen ylpeä susta.. :)
Supistukset hiipuivat loppuvaiheessa, ja kätilöt (iltavuoron
kätilö tuli mukaan ponnistusvaiheeseen) kannustivat että nyt
ei puutu paljoa, että nyt pitää tehdä itse töitä kun
ei supistukset tee sitä.. Mä itkin, etten jaksa yksin,
että mä en pysty.. Mies sanoi mulle tiukasti, että kyllä sä jaksat
ja pystyt, etkä ole yksin vaan mun kanssa.. Ja mä puristin
hampaat yhteen, laitoin silmät kiinni ja odotin uutta supistusta.
Muutaman kerran toistui sama: mä olin varma, etten jaksa yhtään
enää, mutta kätilöt ja mies oli tiukkana, että kukas
sitten jaksaa jos et sinä :D ja niin minä joka kerta keräsin
ne vähät voimani uudelleen ja odotin supistusta ja annoin
mennä.. Kätilö sanoi jossain vaiheessa, että nyt
näkyy päälaki, kerran vielä, ja kun seuraava
supistus sitten tuli, mä ponnistin ja ponnistin ja ponnistin..
*Kipu* ja *helpotus* ja ..ihana, hento "ääääääää" :´)
Me itkettiin miehen kanssa molemmat :)
Kätilö kysyi, että arvaapa kumpi tuli.. sanoin, että onko
poika (olin viimeiset neljä kuukautta ihan varma että poika
on tulossa) ja kätilö vastasi: "ei, kyl tää tytöltä näyttää!" Ja
taas me itkettiin miehen kanssa onnesta :´) Meillä oli
tytölle nimikin jo mietittynä! En saanut prinsessaa heti
imetykseen, sillä napanuora oli hyvin lyhyt ja paksu, eikä pikkuinen
siis ylettänyt syliini. Mies leikkasi napanuoran, sitten odotettiin
että istukka syntyy. Mies lähti lastenhoitajan kanssa kylvettämään
meidän pikkuista, ja lääkäri pyydettiin kursimaan
minua kasaan. Lääkäri sanoi, että juuri hetki
sitten oli ukkostanut oikein kunnolla, pitkän ja kuuman kesän
päättymisen merkiksi. Syksyn toi pieni ihmeeni mukanaan.
Minä olen muuten keksinyt elämän tarkoituksen: Minun
Perheeni.
|
