Näin syntyi pikku Pirpana
Supistukset alkoivat jo lauantai-iltana klo 20 kun raskausviikkoja
oli 40+4. Ne alkoivat lähinnä kuukautiskipuja muistuttavina
kun olimme palaamassa mieheni kanssa sukujuhlista kotiin. Supistuksia
tuli 15 minuutin välein enkä siis heti hoppuillut sairaalaan
lähdön kanssa, vaikka kyseessä olikin esikoisemme.
Sairaalaan oli reilun puolen tunnin matka, joten viimetippaan ei
kannattaisi jättää, mutta kiirekään ei ollut
lähteä. Kun kello oli 23 paikkeilla, soitin sairaalaan.
Supistuksia oli ollut koko ajan ja ne tulivat 5 - 10 minuutin välein,
olivat sen verran kivuliaita, etten pystynyt nukkumaan, mutta en
vielä mitenkään tuskissani ollut. Sairaalasta sanottiin,
että odottele nyt vielä muutama tunti ja jos ei lopu tai
tihenee, niin lähtekää tulemaan. Kahden aikaan yöllä olin
jo aika poikki kun en ollut saanut nukuttua, supistukset tulivat
edelleen samalla tahdilla, välillä vähän kipeämpinäkin
(mikä tosin saattoi johtua osaksi väsymyksestäni).
Soitin sairaalaan uudelleen ja pyysivät tulemaan ainakin tarkistuskäynnille.
Helpottava tieto...
niinpä otimme mukaan jo kuukautta aiemmin pakkaamani sairaalakassin ja vähän
evästä. Matkalta lähetin viestit äidilleni ja siskolleni,
jotka toivottelivat onnea koitokseen... sitä tarvittaisiin varmasti! Supistukset
alkoivat matkalla tulla jo alle viiden minuutin välein ja sattui jo...
Sairaalaan päästyämme tuntui kuin supistukset olisivat
loppuneet. Meidät otettiin kumminkin sisään ja pääsin
tunniksi piuhoihin tarkkailuun. Supistukset tulivat nyt 10 min. välein.
Sisätutkimus tehtiin, vain yhdelle sormelle auki. Saimme sitten
jäädä perhehuoneeseen yöksi ja sain jotain rentouttavaa
ja supistukset poistavaa lääkettä - josta tuli huono
olo. Sydän tykytti ja päässä pyöri. Sitten
tuli uni ja vasta seitsemältä aamulla heräsin seuraavaan
vaimeaan supistukseen. Söimme aamupalaa ja lääkäri
teki tutkimuksen, kohdunsuu oli samassa tilanteessa edelleen. Makasin
vielä tunnin piuhoissa ja käyrälle piirtyi yksi pitkä mutta
laimea supistus. Hei hei ja kotimatkalle!
Heti autoon päästyäni tuli supistus. Lähdimme
kumminkin harmistuneina kohti kotia. Koko matkan supisteli 5 - 7
min. välein. Kävimme kotona suihkussa ja söimme jotain,
sitten mieheni otti päiväunet ja minä yritin nukkua,
mutten pystynyt, kun aina kun olin nukahtamassa, tuli uusi supistus!
Väsytti. Lähdimme kuitenkin kummitytön syntymäpäiville.
Koko ajan supisteli ja sattui, mutta yritin olla urhea ja vitsailimme
vain että jäänköhän tällaiseksi, ettei
se synnykään ikinä... välillä väliä oli
enää vain kolme minuuttia ja kaveritkin sanoivat jo, että eikös
kannattaisi lähteä...
Klo 17 aikaan lähdimmekin uudelleen kohti sairaalaa. unohdin
siinä hässäkässä soittaa etukäteen,
että olemme tulossa ja meille oltiin melkein vihaisia. Kun epäilivät,
että taas tullaan turhaan. Sisätutkimus tehtiin ja se sattui
ihan hirveästi - kuulemma kohduunsuu oli tosi takana ja varmaan
arka aiemmista tutkimuksista! Aloin itkeä ja itkin lisää kun
kuulin, että siellä on sama tilanne edelleen. Kun meille
sanottiin, että mieheni joutuisi ehkä lähtemään
yöksi kotiin, purskahdin taas itkuun. Olin tosi väsynyt
eikä synnytys ollut kunnolla edes alkanut! Kätilö pyyteli
anteeksi, mutta eihän se hänen syynsä ollut, ettei
synnytys edistynyt! Puin taas sairaalavaatteet päälle ja
jouduimme nyt kolkkoon odotteluhuoneeseen koska perhehuoneet olivat
varattuja. Siellä oli vain kaksi sänkyä (joista toinen
oli varattu toisille synnyttäjille, mieheni ei saanut siihen
mennä vaan joutui istumaan). Saimme sinne sentään
television ja juotavaa. Olin pitkään sängyllä koneissa
kiinni ja torkahtelin
TV:n katselun lomassa, kunnes supistukset yltyivät. Ensin sain petidiiniä joka
ei tuntunut auttavan. Lämpimät kaurapussit olivat huippuhyviä!
Sain keinutuolin ja siinä kiikuin kaurapussi selän takana ja vatsan
päällä. Tuli miehellekin tarpeellinen olo kun kävi kymmenen
minuutin välein lämmittämässä pusseja! Yhdeksän
aikaan kivut yltyivät ja lääkäri herätettiin uniltaan
antamaan kohdunkaulan puudutusta. Se tuntui auttavan ja olin auennutkin jo
toiselle sormelle. Vau!
Yhdentoista maissa tuntui taas kipeämmältä ja olinkin
auennut jo neljään senttiin. Sitten päästiin
synnytyssaliin! Aluksi kokeilin ilokaasua, mutta oksensin pian kun
iski minuutin kestävä superpaha supistus. Siihen jäi
ilokaasut ja kokeiltiin vielä pudendaalia. Kun sekään
ei tuntunut tehoavan, soitettiin anestesialääkäri
antamaan epiduraalia. Supistukset kestivät aina minuutin kerrallaan
enkä pystynyt olemaan paikallaan, mutten liikkumaankaan. Se
oli kamalaa. Kello oli kai noin yksi yöllä kun sain puudutuksen.
Pelkäsin jo, etten saakaan sitä kun lääkäri
vihaisena tiuskaisi että "eihän tää pysy
paikallaan" tai jotain siihen suuntaan. Kätilö komensi
minua pysymään paikallani ja tein parhaani, vaikka supistusten
väli oli vain muutamia sekunteja. Kun puudutus alkoi vaikuttaa
olin seitsemännessä taivaassa! Oksitosiinia laitettiin
vielä supistuksia vauhdittamaan.
Nukuin heti varmaan pari tuntia, koska en tuntenut supistuksia lainkaan.
Olo oli lähes taivaallinen. Heräsimme molemmat poksahdukseen
n. klo 4 ja tunsin lämpimän holahduksen jalkojeni välissä.
Lapsivesi! Nyt oltiin jo lähellä... supistuksetkin alkoivat
taas tuntua ja puudutetta laitettiin toinen annos. Se ei enää auttanut
niin hyvin, mutta auttoi kumminkin. Sitten koko yön kanssamme
viettänyt kätilö kertoi, että oli vuoron vaihdon
aika. Kurja juttu molemmin puolin, kun olimme juuri ehtineet tutustua
ja tottua toisiimme. Olimme tunnin verran vuorojen välissä keskenämme
ja sitten tuli uusi kätilö.
Kun uusi kätilö sitten saapui klo 7.45 sain vihdoin luvan
ponnistaa ja helpon, 15 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen sain
ihanan pienen tytön rinnalleni! 3280g ja 49cm, kymmenen pistettä!
Mutta ei kaikki ollutkaan vielä siinä! Olin viimeksi käynyt
vessassa joskus puolenyön aikaan - kas kun kätilökään
ei tajunnut muistuttaa moisesta - ja rakkoni oli halkeamispisteessä.
En päässyt itse vessaan, koska pyörrytti ja voimat
olivat aivan lopussa ja minulle tehtiin katetrointi. Kamalinta mitä tiedän,
ai! Tai ehkä kamalampaa oli kuitenkin ompelu. Minulle tehtiin
reippaankokoinen episiotomia ja isohko repeämäkin oli.
Kätilö ei suostunut edes kertomaan kuinka monta tikkiä tuli,
mutta ompelu kesti ainakin tunnin ja sattui! Puudutusta laitettiin,
mutta sattui vieläkin! Ja kun kaikki oli ommeltu, piti vielä hetken
päästä korjata joku auennut ommel. Perkel... se oli
tämän synnytyksen hirvittävin kokemus, supistuksiakin
kurjempi ja hoidettiin tökerösti.
Kaikista kokemuksista huolimatta, ihaninta maailmassa siitä seurasi.
Tyttö, jolle menetimme sydämemme. Heti ensi tapaamisella!
|
