Vaikea synnytys
10. päivä maaliskuuta 2004 klo 01.05 heräsin outoon
tunteeseen. Se oli ensimmäinen supistus koko raskausaikanani.
Vaikka raskausviikkoja oli takana jo 41+1 ei sillä hetkellä tullut
mieleenikään, että lapseni syntyisi vielä samana
päivänä. Supistukset alkoivat heti säännöllisinä ja
voimakkaina. Aamuneljään kuitenkin odoteltiin kotona ja
sitten lähdimme mieheni kanssa kohti sairaalaa. Perille päästyämme
kohdunsuu oli auennut vasta vajaat 1,5cm, mutta pääsin
kuitenkin jo asettumaan synnytyssaliin. Supistukset eivät hellittäneet,
päin vastoin. Seitsemän aikoihin sain aquarakkulat helpottamaan
oloani ja ensimmäinen kätilökin vaihtui toiseen. Siinä sitten
pari tuntia ihmeteltiin ja odoteltiin. Yhdeksältä tuli
lääkäri ensi kerran ja puhkaisi sikiökalvot vauhdittaakseen
synnytyksen kulkua. Kohdunsuu oli tuolloin 3cm auki.
Supistukset kovenivat
ja kymmenen aikoihin sain epiduraalipuudutuksen. Sen jälkeen
olo helpottui ja pystyin hetkeksi rentoutumaan. Monitorista kuulimme
lapsemme sydämensykkeen olevan epätasaista ja mieleen hiipi
pelko. Kätilöt
kuitenkin sanoivat, ettei olisi syytä huoleen. Parin tunnin jälkeen
kivut alkoivat uudelleen ja sain lisäannoksen puudutetta sekä suostuin
viimein kokeilemaan ilokaasua. Pikku hiljaa alkoi ajantaju hävitä...
Kolmen aikoihin kohdunsuu oli vasta 6cm auki ja supistavaa tippaa
lisättiin.
Olo oli jo väsynyt ja epätoivoinen. Toinenkin kätilö toivotti
onnea matkaan ja kolmas tuli tilalle. Jossain vaiheessa sain toisen lisäannoksen
puudutetta, joka ei tehonnut. Siinä sitten avuttomana makailin sängyllä ja
hengittelin jo silloin tiuhaan tahtiin ilokaasua. Viimein sain vielä kolmannen
lisäannoksen ja olo helpottui hieman. Viimein kuuln lohduttavat sanat: "9cm
auki. Ei kestä enää kauan."
Kätilö ja kätiöopiskelija
alkoivat laittamaan paikkoja valmiiksi ja hoputtivat mieheni vielä kahville
ennen lapsen syntymää. Ponnistuttava tunne oli valtava. Sain luvan
varovasti ponnistella, vaikkei kohdunsuu edelleenkään ollut kokonaan
auki. Eikä se siitä auennut.
Seitsemän aikaan tuli lääkäri.
Olin väsynyt tunnin ponnistelusta ja itkin kivusta. Voimat olivat menneet
ja olo sekava hengittämästäni ilokaasun määrästä.
19.20 tuli leikkauspäätös. Lapseni olikin tarjontavirheessä.
Viimein tämä tuska päätyisi.
Leikkaussalissa anestesialääkäri
laittoi puudutusaineen selkääni ja jäimme odottelemaan.
Mieheni oli mukana, mutta hänen läsnäolostaan minulla ei
ollut tietoakaan. Vielä kaikki ei ollut ohitse. Puudutus ei tehonnut.
Muistan leikkaussalista ainoana tapahtumana sen, kun tunsin veitsen viiltävän
vatsanahkaani. Lääkäreillä ei ollut muuta vaihtoehtoa
kuin nukuttaa minut ja mieheni hätistettiin ulos salista. Muutaman
minuutin päästä salista
oli kuulemma kuulunut räväkkä parkaisu. 19 tunnin ja 5 minuutin
jälkeen tyttärämme oli viimein päässyt maailmaan
ja täysin terveenä. Minä jäin heräämöön
ja mieheni ja tyttäreni lähti takaisin synnytysosastolle. Vuodeosastolle
siirryttyäni klo 22.30 sain viimein nähdä prinsessani. Kaikesta
huolimatta suuri ilonkyynel virtasi poskelle! Jälkeenpäin
on tuntunut todellla pahalta se, etten saanut kokea esikoiseni syntymää.
Mitään tälläistä en osanut odottaa!
nim. kovia kokenut
|
