Ranskan
hurmuri
Kuuma heinäkuu Ranskassa. Mies työssä melkein yötä
päivää.
Oli maanantai, seurasin esikoisen leikkejä pihalla. Kirjoitin
kirjettä ystävälleni koti-Suomeen, tuskailin tilannettani.
Torstaina laskettu aika ja vauva yhä laskeutumatta! Käynnistys
oli edessä perjantaina, verenpaineen vuoksi. Sehän vasta
pelotti, että josko käynnistämään alkavat.
Vieraassa maassa ja melkein kieliummikkona!
Mies saapui töistä. Lähdimme ruokakauppaan, tukeuduin
ostoskärryihin kun selkäkivut olivat jo kolmatta päivää
riesana. Ostoksia autolle vietäessä jouduin jo pysähtelemään
ottamaan vastaan voimakkaita supistuksia. Nytkö hän sittenkin
syntyy??
Kotona laitoimme esikoisen unille, mies pitkän päivän
tehneenä yritti epätoivoisesti pysytellä hereillä
ja katsoa kellosta tihenevien supistusten aikaväliä. Kun
illalla klo 9 alkoivat supistukset laantumaan hän pääsi
nukkumaan. Eikä mennyt kuin puoli tuntia niin johan alkoi tapahtumaan!!
Yritin hiljalleen odotella ja menin kylpyhuoneeseen. Lämmintä
suihkua vatsan päälle, kävelyä lantio keinuen
ees taas kylppärissä, hyräilyä, hyminää...
Klo 10 oli pakko herättää mies: en kestä enää!
Tyttö kaapattiin yöasussa autoon, oma kassini mukaan ja
sanko syliin. Oli jo niin kovat kivut että oksetti! Vanhalla
maasturillamme kaahasi sitten mies 100 km:n matkan sairaalaan. Pakoputki
hajosi matkalla ja meteli oli varmasti korvia huumaava, kun sairaalan
porteille pääsimme....
Puolilta öin olimme perillä. Pelkoni, etten kielimuurin
takia pärjäisi, osoittautui turhaksi. Taisi sairaalan
vahtimestarille olla aika selvää, miksi olimme saapuneet,
kun mieheni tukemana taaplasin ovesta sisään. Pääsin
pyörätuoliin ja nappasin ensimmäisen pienen roskakorin
syliini. Oksensin. Niin kipeää teki.
Vessan ja puntarin kautta menin synnytyssaliin. Olin auki 7 cm!
Epiduraali taisi olla yleismaailmallinen sana, sain sen melkein
viiveettä. Voi sitä onnen tunnetta, taisin nukahtaa kun
kivut loppuivat. Ainoastaan pieni kipristely selässä ilmaisi,
että jotain oli tapahtumassa. Mieskin nukkui autuaana viereisessä
tuolissa. Hoitajat vain käväisivät välillä
huoneessa ja kyselivät, mikä oli vointi ja tarkistivat
käyrät ja muut. Sain ohjeeksi olla puoli-istuvassa asennossa
ja lonkat auki, eli jalkapohjat vastakkain, polvet sivuille. Lapsi
saa näin tilaa laskeutua painovoiman vaikutuksesta alaspäin.
Viiden jälkeen heräsin. Ponnistutti niin, että heikompaa
olisi huimannut! Esikoisen kohdalla olin niin voimakkaassa epiduraalissa,
etten tuntenut jalkojanikaan. Ja nyt tiesin, mitä se "pakonomainen
ponnistamisen tarve" tarkoitti.
Tunne oli kamala, mutta samalla mahtava! Hoitaja saapui paikalle
mutta totesi vain, etten saa ponnistaa, ennenkuin lääkäri
olisi paikalla. Synnytyksiä oli sinä yönä monta
samaan aikaan, mutta vain yksi lääkäri päivystämässä.
Niinpä laitoin jalat ristiin ja toivoin, ettei vauva sieltä
itsekseen pullahda...
Vihdoin, vähän jälkeen puoli seitsemän, tuli
lääkäri ja sain luvan ponnistaa. Ensimmäinen
yritys meni harakoille, ja ajattelin jo, etten osaa koko hommaa
nytkään. Vaan hoitaja taputteli vasaani ja sanoi "Älä
ponnista rinnalla, vaan täällä." Ja seuraavan
supistuksen tullessahan minä ponnistin. Pää näkyi
jo! Uusi supistus ja ponnistus: pää ja olkapäät
esillä. Nyt ei enää ponnistuksia, vaan poikamme liukui
maailmaan klo 6.54.
Ranskalaiseen tapaan hänet punnittiin ja mitattiin, sitten
annettiin rinnalle. Kohahdus kävi salissa kun lukemat ilmoitettiin:
4480g, 55 cm.
Olin revennyt hieman, ja hoitaja ompeli minut. Kun kaikki muut
olivat salista menneet, koputti synnytystä hoitanut lääkäri
oveen ja kysyi, saako hän tulla hetkeksi. Istahti tuoliin viereeni,
silitti poikamme päätä ja sanoi kyyneleet silmissään
"Merci."
Ja minä kiitin häntä. Koko synnytystapahtuma oli
ollut ihana ja kiireetön.
|
