Kun
pikku Hiawatha syntyi
Perjantai 13: Äitini soitti, kuten tavallista töistä
minulle, ja kysyi joko polttelee, olimmehan vitsailleet että
josko se syntyisi tänään, onhan sentään
perjantai ja 13. päivä! Vastasin vain että minusta
tuntui, ettei se ole vielä juhannuksenakaan ulkona. Olin kylläkin
noudattanut kaikkia vanhoja oppeja: siivonnut ja lenkkeillyt kuin
hullu, leiponut sukulaistenkin pakkaset pullaa täyteen, sekä
saunonut ja rakastellut kuin viimeistä päivää.
Niinpä raahauduin taas kerran pyykkituvalle, kolme kerrosta
alas, siivosin vessan, jne.
Illalla kultani tuli äärimmäisen väsyneenä
työpäivän jälkeen suoritetuista soututreeneistä,
kävi suihkussa ja oli valmis nukkumaan. Minä valitin lisääntynyttä
vessassa käymisen tarvetta, ja ihmettelin kun taas täytyy
mennä.... Ja ohhoh!! Hyvä kun sain housut alas vedettyä
ja kerkesin pöntölle istumaan, niin johan lorisi! Ihmettelin
että kylläpäs nyt kummallista kun ei ennenkään
ole pidätysvaikeuksia ollut, ja mieleen alkoi nousta että
josko olisi lapsivesi mennyt, ihan alkoi naurattamaan!
Huusin kultsilleni että nyt tais mennä vedet, hän
mietti että ei kai nyt kuitenkaan.... ja minullakin alkoi jalat
tärisemään. Sitten piti ruveta miettimään
että pitäiskö sinne sairaalaan nyt heti mennä,
kun ei yhtään supistakaan, eikä ole kai se limatulppakaan
irronnut.. Soitin anopille, ja kuulemma kannattais mennä, kello
oli 11 illalla, ja kohta alkoi supistamaan, väliä oli
4 minuuttia ja kerralla supisti noin puoli minuuttia. En kuitenkaan
olisi halunnut lähteä sairaalaan, ja viivyttelin laukun
pakkaamisessa. Haluttomuuteeni oli syynä kuulemani tarinat,
kuinka ne supistukset loppuvat viimeistään sairaalan ovella,
ja kuinka ensisynnytttäjä joutuu aina perhehuoneeseen
tuskailemaan kun kohdunsuu ei avaudu.
Vastahakoisesti lähdin kuitenkin mieheni vaativan katseen
alla autoon, ja vaikka pihastamme kului vain 2 minuuttia sairaalan
pihaan, kerkesin taas voihkia supistuksen voimalla.
Sairaalassa kätilö otti meidät vastaan, ja käski
minun riisua vaatteet ja mennä makaamaan tutkimuspöydälle.
Kovasti jännitti että ollaanko täällä nyt
ihan liian aikaisin, niinkuin ensisynnyttäjillä on tapana,
mieheni toivoi pääsyä perhehuoneeseen nukkumaan.
Hänen toiveensa ei kuitenkaan toteutunut, vaan kätilö
totesi kohdun suun 3 cm auki ja halusi meidät synnytyssaliin,
minä jouduin kysymään että ihanko oikeasti?!
Seuraavaksi juttelimme kipulääkkeistä, ja kerroin
etten tunne ainakaan vielä tarvetta, koska ei minua oikeastaan
edes sattunut. Vesialtaasta olin kuitenkin haaveillut ja varovasti
tiedustelin josko se olisi vapaa. Sain myöntävän
vastauksen ja oikein ihmettelin itsekseni veden vaikutusta kipuun.
En siellä kuitenkaan kovin kauan ollut kun olo alkoi käydä
aika tukalaiseksi, ja tunsin tarvetta lääkkeen ottoon.
Taas kätilö tarkisti "tilanteeni" ja hämmästykseksi
kohdunsuu oli jo 7 cm auki. Sain petidiiniä, jonka vaikutusta
en kuitenkaan huomannut, ja paikalle soitettiin lääkäri
antamaan kohdunkaulan puudutus, joka näin jälkeen päin
ajatellen oli aivan turha.
Lisäksi sain vielä ponnistusvaiheessa supistuksia lisäävää
lääkettä, koska en saanut kunnolla ponnistettua kun
supistus oli jo ohi ja puolen tunnin jälkeen tuntui, että
voimat loppuu ihan kohta. Kaikkein eniten pelkäsin välilihan
leikkausta, ja kun kätilö otti esiin leikkausvälineet,
päätin että nyt se syntyy! Sain jostain supervoimat
ja työnsin niin että vauva luiskahti ulos, ilman repeämiä,
ilman sen suurempaa kipua.
Samassa kun sain poikamme vatsani päälle, katsoin miestäni,
josta oli hurjan iso apu koko synnytyksen ajan. Tuskin kätilöllä
olisi ollut aikaa juosta milloin mitäkin hakemassa! Kokonaisuudessaan
synnytys oli todella ihana kokemus, ja kuulemma mielettömän
helppo. Olinhan varautunut kaikessa kaikkein pahimpaan, vaikken
sitä pelätä osannut missään vaiheessa!
|
