Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

Odotuskertomukset
 

Synnytyskertomukset
 

Synnytyskertomukset
Lähetä oma kertomuksesi
................
Arjessa aiheesta:
Sairaalakassi
Synnytystoiveet
Onnea uudelle äidille
Vinkkejä vuodeosastolle
Synnytyslinkit
Synnytyskyselyt

Ristiäiskertomukset
 

Harrastuskertomukset
 

TuttiNyt
 

Odottajan päiväkirja
 

Lastensivut
 
Runot ja lorut
 

 

Kipua, kuumetta ja dramatiikkaa

Kesä 2003 oli kuuma ja minä odotin esikoistani viimeisimmillään. Laskettu aika oli elokuun neljäntenä päivänä. Koko kesä juhannuksesta siihen saakka pysytteli sitkeästi kuumana ja kuivana. Mutta minä olin elämäni kunnossa: raskaus ei ollut ollenkaan niin raskasta kuin olin kuvitellut! Olin nuori, jaksoin hyvin, tunsin lapsen liikkeet vatsani sisällä ja jokainen ajatus tulevasta lapsesta teki minut onnelliseksi. Tunsin itseni hyvin tasapainoiseksi ja olin pakahtua onnesta! Ajoittain halailin mahaani ja aloin olla malttamaton tutustumaan pikkuihmiseen, joka kasvoi siellä sisällä. Teki mieli saada jo oma synnytyskokemus. Yritin tehdä mielikuvaharjoittelua päivittäin ja valmistautua synnytykseen.

Laskettu aika tuli ja meni viikonloppumökkeilyn ohessa ja olin todella kärsimätön: toivottavasti en joutuisi odottamaan kovin paljon yliaikaa. Emme halunneet enää olla kaksin vaan teki jo mieli päästä olemaan kolmisin pienen vauvamme kanssa! Maha roikkui hyvin alhaalla ja liikkuminen oli välillä hankalaa, sillä pää oli ollut kiinnittyneenä jo muutaman viikon.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä, 7. elokuuta, heräsin kahden aikoihin omituiseen oloon. Olinko tuntenut oudon napsahduksen? Samassa tiesin mitä tapahtui: lirahdus lapsivettä valui sängylle. Nousin ylös ja olin riemuissani - nyt päästään itse asiaan! Kävin vessassa ja olo vaihtui epäuskoon, olinko kuvitellut koko jutun? Missä supistukset olivat? Tunsin kyllä tuttuja harjoitussupistuksia mutta eivät ne mitenkään kipeää tehneet, kai niiden nyt pitäisi jossakin tuntua..? Taas lorahti lapsivettä. Hmm.. mitähän tässä nyt pitäisi tehdä? Ihmettelin aikani, kunnes puolisonikin jo heräsi ja kysyi unisena, mitä nyt. Hihkaisin vastaukseksi, että meille syntyy vauva! Aikamme mietimme mitä tekisimme ja olimmekin jo menossa takaisin nukkumaan, kun jostain syystä kaivoin vielä kuitenkin valmennuksesta saamamme lappuset esille: milloin olikaan oikea aika lähteä laitokselle? Huomasin merkinnän, että lapsiveden mentyä voi soittaa synnytysvastaanottoon ja kysyä tarkempia ohjeita, kiire ei kuitenkaan ole. Jos ei kerran ole kiire, voisin kai vielä mennä nukkumaan, voimia varmasti tarvittaisiin vielä. Mutta kun lapsivettä taas kertaalleen lorahteli housuun, päätin soittaa vastaanottoon ilmoitellakseni tilannetta ja kysyäkseni, kuinka ruuhkaa siellä oli.

"No, ohje on, että pitäisi tulla tänne", oli vastaanoton vastaus. Kerroin, ettei minulla ollut vielä kipeitä supistuksia ja ettei kai tässä olisi vielä kovin kovaa kiirettä. "No, ohje on, että pitäisi tulla tänne", oli vastaus uudelleen. Olipas monisanainen täti. Kysyin, kuinka täyttä TAYSsissa synnytyspuolella oli - olisiko parempi olla vielä kotona rauhassa - ja sain kuulla, ettei paikalla ole kuin yksi uudelleensynnyttäjä ja muutenkin on rauhallista. "No mutta ohje on, että lapsiveden menon jälkeen pitäisi tulla tänne." Ymmärsin, ettei tästä tädistä irtoaisi juuri muuta, kysyisin mitä kysyisin, joten lopetin turhautuneena koko puhelun.

Kun kerran TAYSsissa oli rauhallista ja sinne ohjeen mukaan pitäisi mennä, aloin laittaa sairaalakassia kuntoon lähtöä varten. Vastaanotossa olimme puoli neljän aikaan ja samoihin aikoihin kipeät supistukset alkoivat ilmoitella itsestään. Esittelin itseni ja kerroin soittaneeni, joskaan paikalla olevat kätilöt eivät tunnustaneet vastanneensa puheluuni. No, sairaalavaatteet päälle ja odottelemaan. Ihmettelin, ettei kukaan tullut kysymään minulta mitään tai ettei mitään muutenkaan tapahtunut. Kun ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen menin kätilön juttusille, pääsin käyrille joksikin aikaa. Tuloksena muutama supistus, jotka saivat voimallaan jo kauhistumaan. Sisätutkimuksessa olin sormelle auki ja kohdunkaulaa oli vielä jäljellä. Sain suolihuuhteluruiskeen.

Uuden odottelurupeaman jälkeen lähetin uupuneen näköisen puolisoni kotiin nukkumaan - ei tässä tuntunut muutenkaan tapahtuvan yhtään mitään eikä minua päästetty enää kotiin. Kello oli noin puoli kuusi ja supistukset alkoivat olla varsin säännöllisiä ja hyvin tuskaisia. Limatulpan tulo oli helppo tunnistaa. Yritin päästä kätilön luo juttelemaan kysyäkseni, miten tässä nyt edettäisiin ja mitä tuleman pitää. Yrittämiseni kätilöiden luo sai aikaan sen, että heidän käytössään olevan tilan ovi meni kiinni. Odottelin oven takana tuskaisena, kunnes änkesin sisään juttelemaan. "No, JOS sinulla tosiaan on lapsivesi mennyt, ei tässä auta kuin odotella, voi mennä pitempäänkin, eihän sinulla kuitenkaan ole supistuksia". Ai ei vai.. palasin odottelemaan ja mittasin kellolla supistusten kestoa ja välejä. Supistukset tulivat viiden tai kuuden minuutin välein jokainen ja kestivät kaksi minuuttia. Kipu oli uskomatonta: vaikka kuinka yritin hengitellä, rentoutua, etsiä sopivaa asentoa tai laulaa matalaa AAA:ta, oli päälle pamahtava kipuaalto joka kerralla ihan yhtä suuri järkytys. Ihmettelin, milloin kipu tuntuisi selässä kuten kaikkialla oli kuvailtu - minun kipuni tuntui mahan edessä, navan alla ja häpyliitoksessa, aivan kuin joku olisi käsin repinyt mahaani edestä alhaalta auki. Eikä puhettakaan, että kipu olisi tullessaan ensin alkanut voimistua huippuaan kohti ja hiipunut sen jälkeen, vaan kipu pamahti täydellä voimalla päälle, kesti (kellotuksen mukaan) tasan kaksi minuuttia ja loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin. Tuntui, että jokin olisi vialla, eihän tämä ollut lainkaan sellaista kuin eri lähteissä kuvailtiin! Kun olin tulossa vessasta, kätilöni sähähti minulle, että olen käynyt väärässä vessassa, "sinun pitää käydä tuolla äitien vessassa hygienian vuoksi". Pelästyin, meneekö tässä nyt kaikki pieleen..? Olo oli todella epävarma ja orpo.

Mittailin kellolla puolitoista tuntia supistuksia ja niiden välejä. Viisi minuuttia kesti supistuksen alkamisesta seuraavan alkuun. Kipu kesti kaksi, välillä kolme minuuttia. Kätilön mielestä supistukset eivät olleet säännöllisiä. Alkoi olla kuolettava nälkä. Evääksi otetut banaanit menivät nopeasti. Energiapatukoita napsiessani tuli jano. Minulla ei ollut sopivaa rahaa vastaanoton käytävän juoma-automaattiin, joten join siitä ilmaiseksi saatavaa kuumaa vettä. Yritin lähteä sairaalan kahvioon mutta supistusten voima sai jalat antamaan periksi jo ennen pääaulan alakerran hissejä. Yritin nopeuttaa avautumisvaihetta kävelemällä käytävällä mutta kipu iski polvet alta. Palasin vastaanoton sohvalle mutta en pystynyt olemaan paikallani. Seisomassa en pysynyt, seinään nojatessa mahan etuosan repivä kipu vain paheni ja alkoi oksettaa. Ulos tuli banaania ja energiapatukoiden jäänteitä. Olisin halunnut pitkäkseni mutta kätilöni ei enää ottanut minua puheilleen, sillä hänen vuoronsa oli
piakkoin vaihtumassa. Onneksi, ajattelin, uusi kätilö ei voi millään olla näin tyly kuin tämä ensimmäinen.

Niinhän sitä olisi voinut luulla. Ensitöikseen uusi kätilö totesi, että ei se sinun lapsivetesi mitään lapsivettä ole. Yritin kakistella jotakin vastaan, jolloin kätilö vei minut vessaan ja halusi katsoa itse. Yhtäkkiä hän hävisi vessasta ja minä jäin ihmettelemään: kyllä minä tiesin, että kyseessä oli lapsivesi, mutta tuliko se tälle kätilöllekin selväksi vai ei? Palasin kätilön luokse ja kysyin, voisinko saada sisätutkimuksen, jotta nähtäisiin, etenikö synnytys ollenkaan vai ollaanko vielä aivan alkutilanteessa. Ei ollut tilaa tehdä sisätutkimusta. Pyysin päästä pitkäkseni - "ei ole tilaa, täällä on ollut koko yön niin kamalaa kiirettä ja täyttä", oli vastaus. En jaksaisi enää. Supistukset saivat minun aivan näännyksiin, kipu jännitti koko vartaloni jokaisella kerralla ja ponnistelu kivun kanssa sai väsymään. Oksentelu sai viimeisetkin ruuat ja juomat tulemaan ulos ja nälkä kurni suonissa. Pitkäkseen ei ollut mahdollisuutta päästä.

Aamupäivä oli tuskan, nälän ja janon täyttämä. Jossain vaiheessa tunsin, etten enää pysty olemaan mitenkään. Silloin pääsin suihkuun, josta en havainnut olevan minkäänlaista apua. Pahin kipu oli mahan etupuolella oleva repivä kipu, joka tuli täydellä voimallaan heti supistuksen alussa ja kesti maksimitehollaan yhä sen saman kaksi minuuttia, jota olin kellottanut jo ennen aamukuutta. Supistuksissa ei enää tullut kertaakaan yli viiden minuutin välejä. Kohdunsuulla ei ollut tapahtunut minkäänlaista edistymistä, ei edes kätilön runnottua sormin kohdunsuutani auki. Soitin puolisoni paikalle, kun en enää pystynyt olemaan yksin töykeän kätilön armoilla. Kohtelu tuntui todella epäystävälliseltä - kätilön kommentteja, joita hämärästi muistan tuolta ajalta, olivat mm. "vielä sinä Vammalaan ehdit lähteä jos et halua täällä olla", "ei nuo vielä mitään supistuksia ole", "ei tuota sinun huutoa jaksa kuunnella, laitan oven kiinni" tai "et sinä täällä mihinkään mahdu, on täällä niitäkin joilla on synnytys käynnissä" (pyytäessäni päästä pitkäkseni jonnekin).

Olin täysin itkukypsä, väsynyt, nääntynyt ja pelkäsin kätilöitä hysteerisesti, kun puolisoni palasi takaisin sairaalaan. Tuntui hyvältä ja rauhoittavalta saada ystävällisiäkin sanoja. Kivut vain yltyivät ja voimat vähenivät. Pyysin uudelleen päästä pitkäkseni jonnekin. Sain petidiinipiikin, jonka olisi ollut tarkoitus lieventää supistuksen huippuja. En huomannut piikillä olevan mitään vaikutusta, tosin ei supistuksillani huippuja ollut ollutkaan missään vaiheessa. Huusin jokaisen pariminuuttisen tuskan jo täydellä voimalla alusta loppuun saakka, mahan etuosan kipu oli hirvittävä. Kova huuto tuntui auttavan. Mikään asento, puolison kosketus, hengitys, nojailu ei tuntunut helpottavan vaan vain pahentavan kipua.

Puoli kahden aikaan kätilö tuli sanomaan, että pääsisin synnytyssaliin. Tapa, jolla hän asian minulle kertoi, tuntui hirveältä: "pistämme sinut eteenpäin, koska olet niin kauhean kipeä ettei me jakseta sinua täällä". Kohdunsuuni oli edelleen tiukasti kiinni. Yksi supistustuskan aalto tuli hississä ja seuraava hissistä ulos astuttaessa, kaksi käytävällä odottaessamme, että vastaanoton kätilö selosti tilanteeni synnytyssalin kätilölle, seuraava ennen salin pöydälle nousemista.

Vastaanoton kohtelun jälkeen synnytysosaston puolella aukesi taivas. Sain joskus kahden aikoihin epiduraalin, jonka ansiosta pystyin rentoutumaan ensimmäistä kertaa. Kohdunsuuni oli edelleen kiinni, joten sain oksitosiinitipan vauhdittamaan aukeamista. Kätilö sekä kätilöopiskelija tuntuivat todella ystävällisiltä ja asiantuntevilta. Oli ihanaa olla synnyttämässä! Täytimme anestesiaesitietolomaketta, minkä jälkeen kätilöiden vuoro vaihtui. Uusien vuorolaistenkin kanssa ihmettelin, miten potilaan, siis synnyttäjän, kohtelu ja puhuttelu oli synnytysosaston puolella täysin eri luokkaa kuin vastaanotossa. Tunsin olevani hyvissä käsissä ja ihmisarvoinen, kun vastaanotossa olin tuntenut olevani lähinnä oman onneni varassa.

Ensimmäisen epiduraaliannoksen jälkeen pystyin vielä käymään omin jaloin vessassa. Kuluttelimme aikaa juttelemalla - me, joista oli hetken päästä tulossa pienen vauvan vanhemmat! Odottelimme rauhassa, juttelimme, puolisoni kävi syömässä ja minä sain mehua. Kuuntelimme pienokaisemme sydänääniä ja seurailimme CTG:n piirtymistä. Epiduraaliannoksen vaikutus kesti tasan 2 tuntia. Ensimmäinen supistus noin kahden tunnin jälkeen puudutteen laittamisesta tuntui jo kipeältä mutta seuraava supistus muutaman minuutin jälkeen sai taas kunnollisen täysillä huudon aikaan. Tunsin itseni epäonnistuneeksi - en pystynyt "pelaamaan aikaa", jota olisi tarvittu hitaan aukeamisen takia vaan tarvitsin uuden puudutusannoksen heti. Kohdunsuuni aukesi hitaasti, oksitosiinin avulla tulos oli kätilön arvion mukaan "ehkä kaksi senttiä, jos vähän avaan sormin". Lapsiveden menosta oli jo aikaa ja puudutuksen mahdollistamasta lepäilystä huolimatta olin äärimmäisen uupunut. Myös ruumiinlämpöni alkoi nousta ja minua paleli. Minulle oli nousemassa kuume. Oksitosiinin määrää lisättiin ja avautumisen odotus jatkui.

Olimme puolisoni kanssa kahden, kun aloimme kiinnittää huomiota vauvan sydänääniin. En osaa sanoa mihin kellonaikaan tämä tapahtui, kenties neljän - viiden aikoihin. Tähän saakka pienokaisen syke oli ollut 160-180 tienoilla, kun nyt katselimme ihmeissämme lukuja 50 ja 70 välillä. Odottelimme hetken aikaa, kunnes painoin kätilöä kutsuvaa nappia. Kätilöopiskelija tuli paikalle ja kysyin häneltä, miksi vauvan syke on noin alhainen. Opiskelija kutsui kätilön paikalle, joka tuli paikalle myös ihmettelemään asiaa. Lääkärikin saapui huoneeseen katselemaan CTG-käyrää ja vauvan sydänääniä. Syketasoa yritettiin parantaa antamalla minun hengitellä happea syvään ja perusteellisesti. Hengitykselläni ei ollut vaikutusta vaan näimme aina vain alhaisempia lukemia. Välillä kokeiltiin mahan ravistelua tai jotakin muuta mikä voisi auttaa. Syketaso aleni kuitenkin edelleen. Pikkuhiljaa lääkärikin alkoi pysyä huoneessa poistumatta välillä, kun vauvan syke alkoi lähestyä vakavia lukemia.

Seuraavia tapahtumia en muista itse tarkasti, vain pääpiirteittäin: huomasin hetken päästä olevani kontallani, yksi lääkäri ravisteli mahaani, joku työnsi happinaamaria kasvoilleni, käski hengittämään syvään, joku irrotti oksitosiiniletkun kanyylistani ja tilalle laitettiin synnytyksen pysäyttävä tippa. Huone oli täynnä ihmisiä ja kaikilla oli kova kiire. Aloin vapista, oksentaa ja sylkeä vaahtoa pysäytyslääkkeen vaikutuksesta. Synnytys pysähtyi. Vapisin rajusti lääkkeen voimasta ja olo oli hirveä. Oksensin useasti. Lääkäri tuli selvittämään tilannetta minulle ja puolisolleni - vauvan sydänäänissä oli ollut epäedullisia "dippejä viiveellä" ja nyt pitäisi mitata pienokaisen happitasoa. Jostain syystä jokainen supistus oli heikentänyt vauvan vointia rajusti. Mittauksen jälkeen odoteltiin hetki, mitattiin uudelleen, odoteltiin hetki ja mitattiin uudelleen. Välitöntä hätää vauvalla ei enää ollut, sillä happipitoisuus veressä palasi normaalille tasolle. Pelkäsin todella pienokaisemme puolesta - syy dippeihin voisi, lääkärin mukaan, olla esimerkiksi napanuora kaulan ympärillä. Tämän oletuksen vuoksi vatsaani oli ravisteltu voimakkaasti, se kun joskus auttoi napanuoraa luiskahtamaan parempaan paikkaan. Tunsin suurta hätää, pieni raukkani joutui kärsimään! Raskausaikaisen "tyttö tai poika, kunhan se on terve" -toiveen sijaan mieleeni tuli voimakas halu saada elävä lapsi, oli se sitten tyttö tai poika, terve tai ei-terve, oma pieni se olisi kuitenkin! Tunsin mielessäni rakastavani pienokaistani, jäisi hänelle hapenpuutteesta minkälaisia vaurioita tahansa. Pienokaiseni menetystä en olisi kestänyt. Sanoin lääkärille, että vauvan paras on nyt tärkeintä. Jos vauva ei kestä supistuksiani, tahdon keisarinleikkauksen. Lääkäri vastasi olevansa samaa mieltä.

Jäimme kätilöharjoittelijan kanssa kolmisin huoneeseen ja ihmettelimme mitä nyt tapahtuisi. Olin todella uupunut ja sairaan oloinen. Jossain vaiheessa aloin häilyä jo tajuttomuuden rajoilla, jolloin sain ravintoliuosta suoneen. Jonkin ajan päästä ravintoliuos toi voimiani vähän takaisin ja aloin kysellä, miten nyt edettäisiin ja mitä tapahtuisi. Olo oli keskeytyslääkkeen vuoksi todella kammottava. Odottelua keskeytyksen jälkeen kesti yhteensä yli kaksi tuntia. Noiden kahden tunnin aikana olisin toivonut enemmän tietoa lääkäriltä tai kätilöltä siitä, mistä oikein oli kyse ja mitä oli tapahtunut. Toivoin todella jo sektiota mutta kätilöopiskelija kannusti minua alatiesynnytykseen.

Kahdeksan aikoihin aloitettiin oksitosiinin varovainen tiputus toivoen, että synnytys käynnistyisi uudelleen. Lapsiveden menosta oli kulunut 18 tuntia. Pian tunsinkin kipeän puristuksen puudutetussa ruumiissani ja sain kolmannen epiduraaliannoksen ennen kuin kivut palaisivat koko voimallaan. Pelkäsin todella paljon vauvan puolesta: kuinka pahasti supistukset heikentäisivät hänen vointiaan? Miten vauva kestäisi ponnistamisen, jos hän reagoi supistuksiinkin jo noin voimakkaasti? Jäimme puolisoni kanssa kahden seurailemaan CTG-käyrää. Olin itkuinen, kuumeinen, nääntynyt ja neuvoton, mielessäni kova huoli. Yritimme jutella puolisoni kanssa niitä näitä rauhoittuaksemme. Mutta vauvan sydänäänet alkoivat heiketä jälleen supistuksien jälkeen. Yritin hengitellä happea syvään ja rauhallisesti, mikä palautti vauvan sykettä taas normaalimmalle tasolle. Uusi supistus sai kuitenkin aikaan aina uuden dipin supistuksen jälkeen ja kerta kerran jälkeen dippi kesti kauemmin ja kauemmin. Hälytimme lääkärin paikalle ja oksitosiinin tiputus lopetettiin. Olin kätilön tutkimuksen mukaan neljä senttiä auki, lääkärin arvio vähän myöhemmin oli kolmisen senttiä. Omia supistuksiani ei näkynyt käyrällä juurikaan. Vauvan veren happitasoa mittailtiin uudelleen. Jäimme odottelemaan, mitä nyt tapahtuisi. Pettymykseni purkautui kyyneleinä - itkin sitä, etten kyennyt synnyttämään, ettei ruumiini toiminut lainkaan niin kuin olisi pitänyt, että kaikki oli mennyt alusta asti pieleen ja etenkin sitä, että pieni vauvamme joutui kärsimään. Olin hätääntynyt, peloissani, fyysisesti täysin lopussa ja kuumeeni nousi edelleen. Mitään ei tapahtunut, vaan makasin pöydällä orpona, kykenemättömänä mihinkään ja puristin puolisoani kädestä. Odottelimme noin tunnin ajan tietämättä mitä tapahtuisi. Odotellessamme kätilö kysyi toistuvasti hyvin toiveikkaalla äänellä: "ponnistuttaako?", "ponnistuttaako?". Ei ponnistuttanut, vastasin kerran toisensa jälkeen. En olisi edes halunnut ponnistaa vaikka olisi ponnistuttanutkin, sillä vauvallehan aiheutui siitä hapen puutetta! Toistuva kyseleminen alleviivasi totisesti tunnetta siitä, että tämä koko juttu ei mennyt niin kuin piti.

Kello kymmenen aikaan kätilöiden vuoro oli vaihtumassa ja lääkäri teki vihdoin sektiopäätöksen. Diagnoosina oli pysähtynyt synnytys. Lapsiveden menosta oli nyt 20 tuntia ja olin kuumeinen. Sain antibiootteja suoraan suoneen. Päätös oli minulle suuri helpotus. Ajatus keisarinleikkauksesta tosin pelotti mutta vauvan paras oli mielessäni päällimmäisenä: nyt pienokaiseni ei tarvitsisi enää kärsiä! Valmistelujen jälkeen pääsimme leikkaussaliin puoli kahdentoista aikaan ja pieni tyttömme syntyi klo 23:57, 22 tuntia lapsiveden jälkeen. Mitat olivat 3490g, 50cm ja 34cm. Sain nähdä hänestä vilauksen ennen pesua ja kapalointia. Apgar-pisteitä pienokaisemme sai 7/8. Kun vauva saatiin näkyviin leikkausviillon kautta, lääkäri totesi hänen olleen avosuutarjonnassa, siksi vauva ei ollut edennyt synnytyskanavassa. Oma oloni oli kurja: oksensin vielä leikkauspöydälläkin kun minua ommeltiin kiinni, minulla oli kuumetta ja voimani olivat ravinnonpuutteen ja tulehduksen vuoksi loppu. Spinaalipuudutus teki hengityksen vaikeaksi ja minulla oli täysi työ yrittäessäni muistaa miten pystyisin hengittämään. Vapisin rajusti. En tajunnut ympärillä olevasta touhusta mitään ja kun rintani päälle laskettiin kapalossa oleva painava nyytti, pelästyin lähinnä sitä, etten saa hengitettyä, sillä vauva painoi rintakehää. Olin aivan sekaisin. Nopealla vilkaisulla huomasin kuitenkin sen verran, että pienokaisella oli samanlainen ylähuuli kuin isällään, joka ihmetteli nyyttiä melkein yhtä paljon kuin nyytti häntä.

Heräämössä olin aivan poissa tästä maailmasta: minulla oli täysi työ pysytellä hengissä tai tajuissani, en juuri pystynyt miettimään muuta. Pikkuinen oli kapalossaan isänsä sylissä ja nämä kaksi ihmettelivät toisiaan ja maailmaa. Katselin heitä ja olin onnellinen siitä, että edes isä pystyi olemaan pienokaista vastassa tämän saapuessa maailmaan vaikka äiti ei ollutkaan henkisesti läsnä. Heräämössä viettämästämme ajasta en muista juuri mitään. Jossain vaiheessa isää pyydettiin lähtemään mukaan vastasyntyneiden teho-osastolle, jonne pienokaisemme joutui. Hänen ruumiinlämpönsä oli koholla, minkä vuoksi hänellä epäiltiin olevan sama tulehdus kuin minullakin. Olin pahoillani pienen puolesta - anteeksi lapseni, että jouduit tällaista kokemaan!

Synnyttäneiden osastolle siirryttäessä sain synnytysosastolta mukaani kipupumpun, jota ei huoneeseen päästyäni saatu toimimaan. Pumppua ihmettelemään hälytettiin ensin yksi hoitaja, toinen, kolmas ja viimein jo henkilökuntaa synnytyssalistakin. Kun pumppua ei saatu toimimaan yrittämisestä huolimatta ja spinaalipuudutuksen teho alkoi hiipua, sain hetken aikaa maistaa miltä tuntuu parisen tuntia vanha keisarinleikkaushaava ilman kipulääkitystä. Toivon, ettei kenenkään muun tarvitsisi kokea samaa. Toimivan pumpun löytäminenkin kesti hetken aikaa. Kipu oli valtava, kouristuksen kaltainen. Muistan huutaneeni tuskissani, ettenkö ollut jo pikkuhiljaa kärsinyt tarpeeksi.

Loppujen lopuksi leikkaushaavani parani hyvin nopeasti eikä yöllisen kipukohtauksen jälkeen edes tehnyt kovin kipeää. Sanoisin, että paranin leikkauksesta paljon nopeammin kuin sitä edeltävästä näännyttävästä vuorokaudesta. Olo synnyttäneenä synnyttäneiden osastolla oli hyvin orpoa ilman omaa vauvaa, varsinkin kun täpötäyden osaston henkilökunnalla ei juuri ollut aikaa rullata minua sängyssäni tai rullatuolissa katsomaan omaa pikkuistani teho-osastolle. 20-paikkaisella osastolla oli 27 äitiä vierihoitovauvoineen. Pikkuisemme tuhisi kopassaan teho-osastolla, joten tutustumisemme sairaala-aikana jäi aika vähiin. Yhdessäoloa ja -eloa pääsimme aloittamaan kunnolla vasta kahdeksan päivän kuluttua synnytyksestä, kun vauvan vointi antoi vihdoin parantua.

Pahinta synnytyksessä oli mielestäni synnytysvastaanoton henkilökunnan kohtelu, kipu sekä se, ettei mikään edistynyt mitenkään. Myös tunteja kestävä odottelu eri vaiheissa ilman tietoa siitä, mitä tapahtuu, tuntui todella pahalta. Pelottavinta oli lapsen voinnin heikkeneminen ja pelko lapsen menettämisestä. Parasta oli sektiopäätöksen saaminen. Mieleenpainuvinta oli ensitapaamiseni vauvan kanssa synnytystä seuraavana päivänä vastasyntyneiden teho-osastolla, ihaninta kotiin pääseminen kahdeksan sairaalavuorokauden jälkeen. Hämmästyttävintä taas oli se, että epikriisissä lukee synnytyksen pysähtyneen 5 cm:iin ja synnytyksen kestoksi on merkitty 18+. Omituisinta on tuntemukseni koko synnytyksestä näin jälkikäteen.

Nyt, 5 kk myöhemmin, en osaisi kuvitellakaan elämää ilman pikkuista tytärtäni. Kuinka tuota omaa pikkuihmistä voikaan rakastaa! Synnytyksen rajujen vaiheiden vuoksi olen kai hyvin varjeleva äiti - en voi pidellä pikkuista kyllikseni sylissä enkä oikein uskalla päästää häntä silmistäni. Vaikka synnytys jätti mieleen aikamoisia pelkoja, taitaa halu uudestaan äidiksi tulemisesta vielä voittaa. Vaikka edessä olisikin uudelleen täysin samanlainen, pelottava, hirveä synnytyskokemus, on se kai vain koettava uudelleen - palkinto on sen arvoinen.

Nimim. MaijaStina ja nyytti (synt. 7.8.2003)

SYNNYTYS-
KERTOMUKSET

Tuoreimmat synnytyskertomukset

Vanhat synnytyskertomukset 1-110

110 vanhinta kertomusta:

Neiti Näpsän syntymä
Karhunpoikanen
Sisko-vauva syntyi
Onneksi olet täällä, pikkuinen
Kaikki meni hyvin
Rankka synnytys
Synnytys ilman kivunlievitystä
Ei enää sektiota please...
Luomua kivutta
Pelätty synnytys
Vauhtimimmin syntymä
Kanaemon Tipunen syntyi vauhdilla
Ada aurinkoisemme 24.06.03
Isin kalakaveri
Jalmarin synnytys, positiivinen kokemus
Muisti palaa pätkittäin
Ponteva poika

Myllärin syntymä...
Rankka synnytys, ihana tulos ja kova masennus
Pieni kultakalatyttö
Täsmällinen poika
Uskomaton raskaus
Helteitten päätteeksi
Elämän tarkoitus
Äidin syntymäpäivälahja
Näin syntyi pikku Pirpana
Vaikea synnytys
Mukavat muistot synnytyksestä
Juhannusaaton onnenhetket

Synnytys synnytyspelon viemänä

Toiseen kertaan leikkaussaliin
Meidän poika
Oona-Emilian syntymä
Ranskan hurmuri
Kivulias käynnistys
Kun pikku Hiawatha syntyi
Leikiten laskettuna päivänä
49 tunnin piina
Blondi tuli taloon
Kauhua ja kipua
Kipua, kuumetta ja dramatiikkaa
Karhun poikanen
Tietämättömän tarina
Antti-Jussin syntymä
Näin "pieni" poikamme
tuli maailmaan

Erilainen vappu...
Kultaisen tummakutrin syntymä
Pikku Prinsessa
Pikkumyyn maailmaantulo
Siirin syntymä
Pieni Suuri Mies
Ei ikinä enää
Emmin syntymä
Kaksosten harvinainen synnytys
Justiinan synnytys
Toinen prinsessani
Esikoisemme, leijonapoika
Toukokuun prinsessa
Toukopojan syntymä
Yllätyksellinen ja odotettu pikku nyytti
Mitä muistan
Joko se syntyi?
Sunnuntain lapsi
Oma pienokaiseni
Synnytyspelkopeikko
Se tuli
Pikkuprinsessan matka maailmaan
Pieni poika syntyi käsi poskella
Ukkosen tyttö toi syksyn sateet tullessaan...
Saimme pienen talvilinnun
Kuoleman porteilla
Inhottava sektio, ihana palkinto
5215g, 57cm kokoisen pojan syntymä
Elokuun pojan hankala
aailmaantulo

Kaiken sen arvoista
Niin elävä
Minun hyvin etenevä synnytykseni
Pienokaisen syntymä
Pieni leijonamieli
Eemeli sekoitti päät
Tahdonvoimalla puserrettu
Huhtikuun poika
Pienen Punkkaripojan syntymä
Perätilavauva
Juniori tuli maailmaan
Pikkuprinssi tuli maailmaan
Leijonakuningatar
Pikkuinen peikkotyttö
Kinaliina saapuu maailmaan
Talvimyrskyn silmään syntyi menninkäinen
Maukka tuli!
Juniori tuli maailmaan
Haikara toi pienen suuren ihmeen
Tuplaonni
Pitkätossun syntymä
Upeaa!
Sateentekijän syntymä
Yksi ei muutu...
Haikaranpesässä pesimässä
Pieni prinssi
Pieni, suuri ihme
I palkinto
Syntymän yö
Elämän kokoinen ihme 
Kun on oikein pieni, voi    lentää linnun untuvalla
Helppo homma
Ihmeen helppoa
Kun joulutonttu syntyi
Kertomus siitä miten pieni maahinen näki auringon

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy