Kauhua ja kipua
Ensimmäinen raskaus oli kuin suoraan sadusta. Kaikki oli hyvin
koko matkan ajan ja kaikki tuntui niin ihanalta. Synnytystä en
osannut pelätä, odotin sitä mielenkiinnolla.
Yöllä heräsin yhden kerran hellään supistukseen
(kuin hetkellinen kuukautiskipu), mutta jatkoin pian unia. Aamulla
kahdeksan aikaan tunsin supistuksia ja kymmenen aikaan lähdimme
mieheni kanssa sairaalaa kohti. Kiirettä ei ollut, ajoimme jopa
mutkien kautta.
Koko se päivä oli vain pelkkää odotusta, supistukset
kovenivat, mutta mitään ihmeempää ei kuitenkaan
tapahtunut.
Illalla sitten lääkäri puhkaisi kalvot ja sitten alkoikin
tapahtua. Vauva tuli ryminällä ulos. Siinä vaiheessa
tapahtui jotain, mitä en hevin koskaan unohda. Kätilö leikkasi
välilihaa väärällä ajalla ja se sattui helvetisti.
Sen tunkan ja huudon muistan edelleenkin niin elävästi.
Yritin huutaa ja ilmaista, että nainen lopettaisi viiltelyn,
muttei kukaan tajunnut huutojani. (sehän kuuluu asiaan). Se
oli kuin joku olisi viiltänyt ilman puudutusta, kaikki tuntui
niin selvästi.
Lapsi kuitenkin syntyi ja elämä alkoi rullata. Vauva oli
niin kiltti, ettei itkenyt juuri lainkaan. Olin niin energinen ja
onnellinen vauvasta, etten tajunnut mitään muusta maailmasta.
Olin niin omistautunut ihanalle vauvalleni, kunnes sitten puolen
vuoden päästä huomasin olevani raskaana.
Vauva oli jo masussa 5.kuun ikäinen.
Olin aivan kauhuissani siitä, että joutuisin uudestaan
sinne "kidutuspenkkiin".
Toinen synnytys ei kuitenkaan ollut niin kamala, sillä hoitaja
osasi neuvoa minua ja halusin puudutuksen, vaikkei alapäätä leikattaisikaan
ja papereihin laitettiin myös "leikkauskielto".
Toinen synnytys oli kutakuinkin samanlainen, kuin se ensimmäinenkin.
Eroa oli vain se, että tällä kertaa synnytys käynnistettiin
ja supistukset olivat lähes sietämättömät,
mutta vauva syntyi samoihin aikoihin, illalla.
Synnytyksestä jäi hyvä mieli ja tämän toisen
synnytyksen myötä sain unohdettua sen kamalan kivun ja
synnytyspelon, mitä 1. synnytys jätti jälkeensä.
Nyt odotan kolmatta synnytystä innolla, mikä koittaa puolen
vuoden päästä, enkä pelkää enää yhtään.
Puudutusta otan alapäähän, vaikka tiedän jo,
ettei minua varmastikaan enää leikata, mutta silti kaiken
varalta. Toivottavasti ensisynnyttäjät lukevat tämän
ja pyytävät alapään puudutusta, ennen leikkausta,
ettei vain kävisi niin kuin minulle kävi, että kätilö leikkasi
väärällä ajalla, kun pitäisi leikata ponnistuksen
aikana, silloin sen ei pitäisi tuntua miltään.
|
