Blondi tuli taloon
Olin ollut oman sairaalamme äitipolin tarkkailussa jo rv 30
asti kohonneen verenpaineen takia. Jälleen kerran viikolla 38+1
oli määräys mennä polille kontrolliin. Siellä kerroin
lääkärille että olin muutamaa päivää aikaisemmin
nähnyt ns. valopilkkuja silmissäni muutaman sekunnin ajan.
Lisäksi minulla oli valtavaa turvotusta, painoa kertyi viikossa
pahimmillaan 1800 g. Myös päässä oli puristavaa
tunnetta. Nämä oireet kera kohonneen verenpaineen (max.
170/105) viittasivat raskausmyrkytykseen. Lääkäri
ultrasi minut ja kertoi että esikoisvauvallamme on kaikki asiat
hyvin. Senhetkiseksi vauvan painoarvioksi lääkäri
sai 3,2 kg. olin hieman hämilläni moisesta painonnoususta,
koska n. 1½ viikkoa takaperin se oli vain 2,4 kg!!! Kohdunsuu
oli tuolloin 1 cm auki ja kanava lyhentynyt kolmesta kahteen cm:iin.
Supistuksia piirtyi käyrälle, vaikken itse niitä edes
tuntenut. Hyvin lievää selkäjomotusta minulla oli
ollut jonkin aikaa. Lääkäri mietti hetkisen tilannettani
ja sanoi että lähete synnytyssairaalan äitipolille
laitetaan, ja todennäköisesti
synnytyksen käynnistys on edessä.. SILLOIN RUPESI VAPISUTTAMAAN.. Nyt
se on menoa!
Lähdimme seuraavana aamuna ajelemaan kohti KYSiä, erittäin
huonosti nukutun yön jälkeen. Takakontissa oli laukku,
jonka olin pakannut jo hyvissä ajoin tätä matkaa varten.
Tuntui uskomattomalta ajatella, että tältä reissulta
ei ehkä palatakaan kotiin ilman ikiomaa nyyttiä!
Perillä lääkäri taas ultrasi minut ja totesi
vauvan voivan hyvin, painoarvio oli 3,3-3,4 kg. Lääkäri
sanoi että vauvan puolesta joudettaisiin vielä odottelemaankin,
mutta oli kuitenkin sen verran huolissaan raskausmyrkytyksen oireista,
että antoi minun jäädä osastolle. kävin
verikokeissa ja jäimme mieheni kanssa odottelemaan asioiden
etenemistä.
Pian kätilö tulikin kertomaan että kohdunsuulle laitettaisiin
synnytystä käynnistelevä kapseli ja että mies
voisi mennä vielä kotiin odottelemaan tilanteen kehittymistä.
Tuumasta toimeen.. sain kapselin klo 11 ja 2 tunnin liikkumiskiellon,
jotta lääke saisi rauhassa vaikuttaa. Jännitti kamalasti!
Klo 17 kätilö tuli kysymään tuntuiko supistuksia.
Eihän niitä tuntunut.. pelkkiä kivuttomia supistuksia
silloin tällöin ja mitäänsanomatonta jomotusta
ristiselässä. Kätilö tuumasi, että siinä tapauksessa
täytyy antaa lisää lääkettä, mutta
käyrä otetaan ennen uuden lääkkeen laittoa.
Niinhän siinä kävi että käyrälle piirtyi
säännöllisiä supistuksia tiuhaan.. Enkä minä onneton
niitä tuntenut ollenkaan. Kun kätilö näki käyrän,
hän huudahti että herttinen, kyllä näillä supistuksilla
synnytys käynnistyy, mikäli eivät kesken lopu! Ja
odottelu jatkui.
Päätin käydä aikani kuluksi kanttiinissa ja
ajattelin mielessäni että olisipa noloa jos nyt menisivät
lapsivedet, tämän väenpaljouden keskellä. Pääsin
kuitenkin turvallisesti osastolle ilman vesivahinkoa ja kellahdin
kyljelleni sänkyyn. Eipä aikaakaan kun kuului POKS ja jotai
lämmintä nestettä valui kastellen sänkyni likomäräksi.
LAPSIVESI! Hätäännyin ja soitin kätilön
paikalle. Hän onnitteli synnytyksen käynnistymisestä ja
minä panikoin miehelle soittamisesta. Kello näytti tuolloin
iltaseitsemää. Kätilö rauhoitteli ja kertoi että voi
mennä vielä pitkäänkin ennenkuin tositoimiin
pääsee.
Vaan eipä mennyt pitkään, ei ehtinyt kätilö käydä kun
käytävällä kääntymässä kun
jo soitin kellolla hänet takaisin ja huusin että supistaa
ja kovasti! Niinpä lähti kätilö kipinkapin hakemaan
petidiinipiikkiä ja minä soitin tulikivenkatkuisen puhelun
miehelle, että nyt tuhatta ja sataa kohti Kuopiota!
Kun kätilö tuli antamaan piikkiä, minä voihkin
jo kamalien supistuskipujen kanssa. Hän antoi piikin ja hieroi
alaselkääni. Kipu oli valtavaa, se lamaannutti minut täysin.
Huusin saada puudutusta!! Kätilö katsasti kohdunsuun tilanteen;
kanava hävinnyt kokonaan ja 2 cm auki. Vihdoin hän ymmärsi
tuskani ja vei minut sängyllä synnytyssaliin.
Siellä Jenni-kätilö otti minut huostaansa klo 20.10
ja auttoi synnytysvaatteisiin ja synnytyssalin sänkyyn. Kipu
oli helvetillinen, enkä pystynyt muuta kuin voihkimaan, en jaksanut
puhua. Kätilö tarjosi ilokaasua, mutta minusta tuntui kertakaikkiaan
että pyörryn ja tukehdun siihen kamalaan aineeseen, joten
hylkäsin maskin. Huusin puudutusta!
Olin täysin omassa maailmassani kivun kanssa, tuntui etten
jaksa enää hetkeäkään tuota kipua. "Viekää minut
sektioon, tehkää jotain, en jaksa, ajattelin supistuksen
aikana." Katsoin välillä nousevaa supistuskäyrää.
Supistukset tulivat tuolloin 2 min välein.
Lääkäri tuli katsomaan , kai, ja kuulin hänen
sanovan että kohdunsuu saisi vielä vähän aueta
ennenkuin puudute laitettaisiin. Helvetti! En tiedä mitä siinä sitten
tapahtui.. kaikki oli yhtä sumua, mutta muistan kun mieheni
tuli saliin ja otti minua kädestä kiinni, katsoen minua
hyvin osanottavaisesti. Lääkettä se oli siinä tilanteessa,
sanoisin. Samaan aikaan minua oltiinkin jo valmistelemassa puudutuksen
laittoa varten. Tippa käteen ja scalppi vauvan päähän.
Klo 21 koko kehon valtasi aivan ihana autuuden tila, kun Sinikka-lääkäri
(enkeli!) laittoi minulle epiduraalipuudutuksen. Ah ja voi, olin
ihan sanaton ja NIIN helpottunut! Kätilökin naureskeli
että jopas muuttui ääni kellossa..
Sitten kivun tilalle tulikin valtava painon tunne peräsuolen
seudulla, olisi tehnyt mieli äkistellä.
Samoihin aikoihin vaihtui kätilö. Ihana (!!) Anne-kätilö tuli
vierihoito-osastolta jatkamaan minun synnytykseni avustamista. Hän
kokeili kohdunsuuta ja totesi että homma ei ole edennyt, ja
lähti samantien hakemaan oksitosiinitippaa supistuksia kiihdyttämään.
Harmittelin, että juuri kun tilanne vähän helpotti
niin eikun uusia supistuksia tekemään. No, uloshan se vauva
oli saatava.
"Äkistämisen tarve" voimistui voimistumistaan
ja kohta minun oli ihan vaikea pidätellä. Kipua en tuntenut
ollenkaan. Hihkuin kätilölle että nyt se tulee, en
mahda mitään, vaan kätilö ei antanut lupaa ponnistaa
kun kohdunsuuta oli vielä jäljellä. Hän käski
läähättelemään supistuksen tullessa. Tein
työtä käskettyä, enkä tiedä oliko siitä edes
mitään apua, mutta niin se aika vaan kului supistus supistukselta
kun minä "matkin" auringonpistoksen saanutta koiraa.
Päivä vaihtui uuteen ja ponnistamisen tarve oli valtava,
vaan kohdunsuu oli edelleen vauvan edessä. Tuolloin kätilö ehdotti
portatiiville istumista, josko vaikka pisu tulisi ja edesauttaisi
synnytyksen etenemistä. Niinpä istuin viimeisillä voimillani
pöntölle, vaan eipä sieltä muuta lorissut kun
lapsivettä. Kysyin, josko saisin ihan, ihan hiukkapikkuisen
ponnistaa, johon kätilö tuumasi naurahtaen että sepä tästä vielä puuttuisi
kun lapsi pönttöön syntyisi! Joten ei auttanut anelutkaan.
Siirryin takaisin sänkyyn katetroitavaksi.
Sitten alkoi jo kunnon ponnistuspoltot, tuntui että vauva tulee
ihan ilman ponnistelujakin! Ja vielä vaan pientä lippaa
oli kohdunsuulla. Siinä vaiheessa verenpaineet nousivat jo taivaisiin,
188/100, ja sain verenpainelääkkeen. Läähätin
ja läähätin, olo oli hirveä. Minua helpotti kuitenkin,
kun kätilö sanoi vertauskuvallisesti että nyt alkoi
se viimeinen kilometri tästä maratonista! Minut laitettiin
puoli-istuvaan asentoon ja nyt kätilö antoi luvan vauvan
tulla kanavassa alaspäin, kuitenkaan en saanut vielä varsinaisesti
ponnistella. Silloin alkoivat vauvan sydänäänet laskea
ja minut autettiin sängyn viereen seisaalleen ja happimaski
annettiin suulle josta vetelin syvään henkeä. Kirsi-lääkäri
kutsuttiin paikalle. Kauhea paniikki iski vauvan voinnista, kunnes
kuulin että sydänäänet ovat jälleen nousussa.
Sitten minut autettiin sänkyyn kontalleen ja todettiin että paikat
ovat täysin auki ponnistamiselle. VIHDOIN!!!! Sain luvan koeponnistaa,
mutta vauva ei oikein seurannut, joten asento vaihdettiin puoli-istuvaan.
Lääkäri ja kätilö antoivat
ohjeita minulle miten ponnistaa ja minähän ponnistin! Se oli oikeasti
ihanaa, helpottavaa. Yhtään ei koskenut. Tunsin kuinka vauva liukui
alaspäin jokaisella voimakkaalla työnnöllä. Supistukset
loppuivat kesken, mutta hurjan mies-kätilö-lääkäri
sekakuoro-tsempin innoittamana minä ponnistelin helposti!
Rääkäisy. Helpotuksen tunne! SIINÄ SE NYT ON!!!
Meille syntyi maailman suloisin poikavauva klo 01.18., mitoin 3550
g ja 51 cm, ja päänympärys 36 cm. Hänellä oli
ihana, muutaman sentin mittainen ja paksu blonditukka. Kyynel silmäkulmassa
otin ikioman tahmaisen ja ah, niin ihanan lämpimän poikavauvani
vastaan, sydän kiitollisuutta ja rakkautta täynnä.
Kaikki se kipu ja tuska taaksejääneenä. Kaikki meni
nappiin! Minä tein sen! Me olemme nyt äiti ja isi! Vastasyntyneemme
raotti syviä silmiään ja se jos mikä oli rakkautta
ensi silmäyksellä!
Henkilökunnalle antaisin täyden kympin ja suuren sylillisen
kiitoksia!
|
