Tietämättömän
tarina
Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa äitiysneuvolan
tarkoituksena on vain pakolliset mittaukset ja tutkimukset. Minkäänlaista
synnytysvalmennusta en saanut, synnytysvideon sain katsottavaksi,
siinä kaikki. Yritin itse ottaa selvää, mutta mitään
konkreettista ei irronnut. Näine "kovine" tietoneni
menin synnytykseen.
Lapsivesi rupesi menemään tihkumalla torstaina. Soittelin
sairaalaan, että josko pitäisi lähteä tulemaan,
vai mitä tehdään. Lähtöhän siitä
tuli. Tulotutkimus tehtiin, paikat ei lainkaan auki, joten prenataaliselle
osastolle odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Supistukset
eivät alkaneet sen vuorokauden aikana ja Sytotec -lääke
aloitettiin perjantaiaamuna. Sain kolme annosta (4 tunnin välein),
ennenkuin rupesi supistelemaan. Siinä miettiessäni tarvitsenko
vielä yhden annoksen, kätilö tuumasi, että
näillä poltoilla ei vielä synnytetä ja niin
otin vielä yhden annoksen. Samantien supistukset voimistuivat
synnytyssupistuksiksi ja paikat rupesivat avautumaan. Kello oli
viisi iltapäivällä. Kivunlievitykseksi tässä
vaiheessa käytin lämmintä kaurapussia, joka osottautuikin
hyväksi. Kivut eivät olleet ylivoimaisen pahoja ja niinpä
odottelin saliinpääsyä. Puoli yhdeksän aikaan
pyysin aqua-rakkuloita jo voimistuviin polttoihin. Niitä
en kuitenkaan ehtinyt saada kun saliin passitettiin.
Heti saliin päästyäni kätilö kysyi painoarviota.
Lääkärit olivat veikanneet n. 3500 g:n pötikkää.
Kätilö tyrmäsi sen heti ja sanoi vauvan olevan
4300g. Käski varautua leikkaukseen...
Synnytyssalissa aloittelin ilokaasulla ja tippa laitettiin hetimiten
tippumaan. Ilokaasu tuntui hyvin auttavan ja olo oli kuin parhaimmassa
bilefiiliksessä. Hymyilin miehelleni tyytyväisenä
ja kaikki nauratti. Pian poltot olivat jo niin voimakkaita, että
pyysin epiduraalipuudutuksen. Kätilö tuhahti anestesialääkärille
minun nauttineen liikaa ilokaasua. Anestesialääkärikin
meinasi hermostua, kun en tahtonut synnytyspöydällä
pysyä, itse en tiedä miksi se nin vaikeaa oli. Epiduraali
auttoi jonkin verran, mutta en kokenut sitä niin hyvänä
kuin olin kuvitellut. Paikat avautuivat hyvin ja yöllä
yhdeltä sain ruveta ponnistamaan. Kysyin kauanko ponnistusvaihe
kestää, tunnin kuulemma...
Kaikki meni hyvin siihen saakka, kun vauva laskeutui synnytyskanavaan.
Siihen loppui synnytykseni edistyminen. Ponnistusvaihe kesti 2,5
tuntia, ennenkuin leikkauspäätös tehtiin. Siinä
välissä minä ponnistin jo tauotta oksitosiinin
voimalla, vatsan päältäkin yritettiin painaa, imukuppia
otettiin esille, mutta mitään ei tapahtunut. Vauvan
pää näkyi kämmenen kokoisen alueen verran.
Aina työnnön loputtua vauva vetäytyi takaisin.
Tätä se koko aika oli. Kätilö kannusti ponnistamaan
ja silti he lääkärin kanssa koko ajan mutisivat,
että "ei se tule". Todella rohkaisevaa. Tunnin
ponnistamisen jälkeen pyysin jo leikkaukseen, voimat olivat
aivan loppu. "Yritetään vielä" oli aina
vastaus. Laitettiin jalkatuet, vaihdettiin ponnistusasentoa. Synnytys
ei kuitenkaan edistynyt. Mitään ei kuitenkaan tehty,
koska vauvan sydänäänet olivat hyvät. Helpotus
oli suuri kun lääkäri määräsi sektioon.
Epiduraalitippa irroitettiin ja tuska oli valtava, koska okstitosiinitippa
oli ollut niin suurella. Koko ajan supisteli ja ponnistutti. Huusin
koko matkan leikkuriin. Lääkäri ei meinannut saada
epiduraalia, koska supisteli niin valtavasti. Kun epiduraali rupesi
vaikuttamaan olo helpotti ja oli aivan tajunnan rajamailla koko
leikkauksen ajan. Muistan, että kätilö näytti,
että poika tuli ja sen, että verenpainemittari huusi
koko ajan. Muuta en leikkauksesta en muista.
Leikkauksen jälkeen jouduin vielä synnytyssaliin tarkkailuun.
Sitten vasta sain pojan syliini. Poika oli iso 4370 g ja 54,5
cm pitkä.
Nyt tästä on kulunut kaksi kuukautta. Fyysisesti rupean
olemaan kunnossa, mutta toivunko henkisesti ikinä? Onneksi
mieheni oli läsnä. Olisiko parempi valmistautuminen
auttanut? Lapsellista, kun en tullut edes ajatelleeksi etukäteen
leikkauksen mahdollisuutta. Seuraavaa lasta tulen todella harkitsemaan.
|
