Kultaisen
tummakutrin syntymä
Kultainen tummakutrimme on perjantaipäivän lapsi, joka
ilmoitteli itsestään vesien menolla jo keskiviikon ja
torstain välisenä yönä. Soitin sairaalaan,
jonne käskettiin lähteä aamulla. Yritimme mieheni
kanssa nukkua vielä, mutta eihän siitä mitään
tullut -katse oli jo kääntynyt tulevaan-, osaksi sen
takia, että lapsivettä tihkutteli jatkuvasti, ja piti
olla WC:n lähettyvillä.
Kätilöopiston ilmoittautumisessa kysyttin, olenko tulossa
synnyttämään ja pelästyin, josko joudun vielä
kotiin odottelemaan. Olo oli aika tuskainen, olihan mennyt jo
toista viikkoa yli lasketun. Siinä vaiheessa en vielä
tiennyt, millainen maratooni minua odottaa!
Vastaanotossa kuulin jo tutuksi tulleet sydänäänet
ja muutenkin minua tutkittiin suurennuslasin avulla, koska vedet
olivat menneet ja oli kuulema jonkinlainen tulehduksen riski.
Hoitajat kyselivät jatkuvasti, moneltako kotona heräsin
vessaan ensimmäisen kerran. Sanoin, että kolmen maissa,
mutta se ei riittänyt. Meinasin purskahtaa itkuun; tunsin
itseni huonoksi ihmiseksi, kun en osannut sanoa sen tarkemmin.
Pääsin osastolle odottelemaan ja taas minut tutkittiin,
tällä kertaa vuorossa oleva lääkäri.
Olin tyytyväinen synnytyksen edistymiseen senteissä,
mutta jälkeenpäin tajuan, että sen olisi pitänyt
olla paljon nopeampaa. Enhä tuntenut koko aikana edes kunnon
supistuksia! Lääkäri sanoi, että portaiden
kävely edes auttaisi asiaa, niinpä lähdin soittamaan
pari puhelua malttamattomalle miehelleni ja äidilleni. Ylös
kiivetessäni huomasin, että olin aivan märkä
ja päätin vaihtaa sairaalan vaatteisiin.
Rakas mieheni kävi minua katsomassa päivän aikana
muutaman kerran, ja iltaa kohti tuskat lisääntyivät.
Kalvot olivat vain osittain puhjenneet, enkä saanut käynnistystä,
koska synnytyksiä oli niin paljon. Kotikadun - lempiohjelmani
- pystyin katsomaan ihan rauhassa, mutta sitten aloin kaivata
hoitajia ympärilleni. Alettiin puhua siirtymisestä synnytyssaliin,
ja soitin miehelleni. Hän tuli hämmästyttävän
nopeasti ja auttoi minua ennakoimaan supistukset, tässä
vaiheessa vielä ilokaasu riitti.
Epiduraalin sain heti, kun sitä tarvitsin. Mieheni kehotettiin
käytävän puolelle ja pelästyin, onko se niin
kamalaa, kun olin pelännyt. Mutta laittaminen ei sattunut
yhtään, pistokohtakin oli heti ensi kerralla oikea,
ja kivut loppuivat kuin seinään! Nukuin sairaalavuoteella,
mies keinutuolissa käyden välillä kanttiinissa
tai soittamassa väliaikatietoja. Latasin akkuja. En tiennyt,
mikä helvetti minua odotti.
Puudutetta lisättin kaksi kertaa ja yhtä monta kertaa
vaihtui kätilöiden työvuoro. Ennen H-hetkeä
istuin keltaisen pallon päällä, mikä tuntui
yllättävän hyvältä. Ponnistaminen taas
oli yhtä kiirastulta; kiroilin ja huusin kätilöitä
tekemään jotain. En jaksanut, enkä pystynyt ajattelemaan
kipujen positiivista puolta vauvaa maailmaan tuovana. Mies jaksoi
tukea ja kannustaa, kun minä en uskonut itseeni. Syytin häntäkin
vaikka miksi, mutta ennen kaikkea kätilöitä, vaikka
sisimmässäni tiedän, että he tekivät
parhaansa.
Asennon vaihtaminen auttoi hieman, mutta tuskastuin synnytyksen
hitaaseen kulkuun. Toista tuntia kiroiltuani ja uskoni loputtua
päätettiin turvautua imukuppiin, mutta eihän sitä
meinattu saada paksun tukan takia paikalleen. Olin tyytyväinen,
enkä jaksanut ajatella, mitä se tekisi pienokaisemme
pään muodolle. VIHDOINKIN esikoinen oli sylissämme
ja vain itkimme. Soitin äidilleni, että olimme saaneet
maailman suloisimman tyttövauvan. Olimme taivaissa, mutta
se ilo loppui lyhyeen.
Istukka ei lähtenyt millään irti, vaikka vatsaani
kuinka paineltiin ja tunnin määräaika umpeutui.
Minua alettin valmistella leikkaussaliin ja pyysin hätäisesti
miestäni huolehtimaan Pinja Jeminasta.
Kuuden aikaan illalla heräsin ja löysin mieheni, pikkuiseni,
äitini ja isäpuoleni huoneesta, joka tulisi olemaan
kotimme seuraavan neljän päivän ajan. Vauva makasi
vatsani päällä ja otin vastaan vieraita, joista
en jälkeenpäin muista mitään. Olin vielä
sekaisin nukutusaineista, hemoglobiinini oli 86 ja ihmettelin,
missä on äitiyden onni. Ensimmäisen yön vauva
oli toimistossa ja yritin nukkua; en jaksanut välittää
huudattamisesta. Toisen yön nukuin puoliksi ja sen jälkeen
vauva oli vierelläni koko ajan. Kannoin huutavaa lasta ja
pysyin hädin tuskin pystyssä.
Äitiyden onni alkoi vasta kotona, kun sain luoda oman rytmin
(tai rytmittömyyden). Sain rauhassa turvautua korvikepulloon,
eikä siitä tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa. Ehkä
imetys olisi onnistunut, mutta en jaksanut yrittää.
Yöunet alkoivat monesti vasta puolen yön jälkeen,
mutta hetkittäiset väsymykset korvasi suunnaton ilo
terveestä tyttärestä: ensimmäisestä hymystä,
liikkeellelähtemisestä, sitkeistä yrityksistä
sanoa äiti tai isi.
Nyt tuo äsken pieni on kävelevä 1- vuotias, joka
nukkuu päiväuniaan parvekkeella. Elämä on
ihanasti järjestyksessä, vaikka kävelemään
oppiminen sen hetkeksi sekoittikin. Ehkä vielä joskus,
ajattelen, hankimme Pinjalle Pyryn Pikkuveljeksi ja leikkikaveriksi.
Ehkä aika kultaa muistot, että pystyn unohtamaan sen
sanoinkuvaamattoman kivun.
Sairaalahenkilökunta oli erittäin ammattitaitoista;
haluaisin vain tilaisuuden pyytää anteeksi.
Kohta 1- vuotiaamme taas herää ja hurmaa meidät
hymyllään ja ensiaskelillaan- jalat hieman harallaan
- ja me emme voi muuta kuin rakastaa ja rakastua yhä uudestaan!!!
|
