Toukokuun
prinsessa
iToukokuussa olivat jo aika kovat helteet täällä
Keski-Euroopassa, ja ison mahan kanssa pyöriminen tuntui
jo ajoittain aika raskaalta. Laskettu aika oli 19.5. ja yli oltiin
jo reilusti menty. Kaikki kommervenkit oltiin jo kokeiltu reippaasta
kävelystä portaiden ramppaamiseen ja seksiin, mikään
ei vain tuntunut saavan synnytystä liikkeelle. Risiiniöljykin
oli jo ostettu ja odotti vain aukaisemistaan (halusin kuitenkin
odottaa vielä jospa kuitenkin käynnistyisi normaalisti).
29.5. aamulla oli kolmannen kerran yliaikakontrolli sairaalassa,
edellisenä päivänä oli ekan kerran tuntunut
kunnon viiltoja alapäässä säännöllisin
väliajoin. Yön olin nukkunut kuitenkin suht hyvin, vaikka
pientä kipuilua olin unen horteissani kyllä tuntenut.
Aamulla sairaalassa lääkäri sanoi että sentin
on jo auki, ja sanoi että tänään me vielä
näemme, mutta menkääs nyt kotio odottelemaan. Mies
soitti töihin, että häntä ei nyt sitten tänään
tarvitse odottaa. Kotona supistukset kovenivat ja tulivat 15 min
sijaan 10 min välein. Katsoimme miehen kanssa typerää
talk-showta ja vitsailimme sekä naureskelimme. Supistusten
tullessa mun piti nousta seisomaan kun sen verran viilteli jo,
ja pyöritin samalla lantiotani, se auttoi kummasti. Mies
laski minuutteja supistusten välissä ja kirjasi ylös.
Yhden aikoihin päätin mennä lämpimään
kylpyyn ja siellä lokoilin vartin verran, mies kuvasi videolle
kun lekottelin lämpimässä vedessä. Kylvyn
jälkeen supistukset tuntuivat voimistuvan ja niiden välillä
oli enää 5-7 minuuttia, kolmen jälkeen päätimme
lähteä sairaalaa kohti.
15.30 saavuimme sairaalaan ja kivut olivat jo aika kovat. Supistuksen
tullessa en pystynyt kävelemään enkä oikein
puhumaan. Lääkäri tarkasti heti kohdunsuun ja auki
oli vähän yli 2 cm. Siinä vaiheessa tuntui että
jaahas. Sille vaivaselle sentillekö olin viime tunnit muka
taistellut. Onneksi en tiennyt vielä mitä oli tulossa.
Sain homeopaattista lääkitystä (pieniä palloja,
jotka laitetiin kielen alle sulamaan) ja kätilö käski
lähtemään kävelylle. Siinä sitten käveltiin
sairaalaan puutarhassa ympyrää ja supistuksen tullessa
käperryin ja revin melkein kukkaistutukset maasta, sen verran
sattui. Viiden aikaan mentiin takasin sisälle, 2,5 cm auki.
Ajattelin että tässähän menee mukavasti seuraavat
pari päivää. Suihkuun, jossa supistuksen tullessa
melkein kaaduin lattialle aina. Tässä vaiheessa alkoi
tulla myös paha olo ja vähän ajan kuluttua olikin
pakko mennä oksentamaan.
Koitin maata sairaaln pedillä, mutta siinä vasta kamala
olo oli, parempi oli olla liikkeessä. Joten mies veti minut
ylös sängyltä ja lähdimme taas kävelylle.
Tällä kertaa en kyllä pystynyt kauempaa kuin 20
minuuttia ja oli pakko palata takaisinpäin. 3 cm auki, sain
peräpuikon jonka piti auttaa kipuihin. Ei mitään
vaikutusta. Tässä vaiheessa aattelin että epiduraali
olisi ehkä sittenkin jotain. Mutta jollain tapaa halusin
kuitenkin purra huulta (niin tosiaan teinkin, ja sattui) ja koittaa
kestää ilman. Jotenkin se piikki selkäänkin
pelotti ja jollain masokistisella tapaa halusin tuntea miltä
se kaikki tuntuu kun vauva syntyy, jotta olen 100% mukana. No
jaa.
19.00 kätilövuoro vaihtui ja tulen kyllä muistamaan
sen koko elämäni kun ne kätilöt kaikki seisoi
puoliympyrässä ympärilläni ja suorittivat
vuoronvaihtoa. Uusi kätilö oli juuri se nainen jonka
olin tavannut yhdessä yliaikakontrollissa ja oli oikeastaan
ainoa kätilö siellä josta ajattelin että tuota
en ainakaan halua synnytykseen. Murphyn laki, niinhän siinä
aina sitten kuitenkin käy.
Tässä vaiheessa hengityksen sääteleminen
alkoi tuottaa aikamoisia ongelmia ja mieheni piti kertoa mulle
jokaisen hengityksen rytmi, sisään, ulos, sisään
ulos (tätä jatkuikin seuraavat 4 tuntia). Oli pakko
taas päästä sängyltä liikenteeseen, paikallani
tulin melkein hulluksi). Olin jo etukäteen haaveillut vesisynnytyksestä
ja pyysinkin päästä altaaseen. Altaassa olo parani,
mutta supistukset tihenivät ja voimistuivat, joten olon paraneminen
oli hyvin subjektiivinen käsite. Silti tuntui että supistukset
olivat vedessä jotenkin paremmin kestettävissä.
Supistuksia tuli parin minuutin jollei minuutin välein ja
en siinä välissä kyllä oikeastaan kerennyt
hengähtämään kun seuraavaa jo pukkasi. Ajattelin
että tämä ei lopu koskaan. Tässä makaan
tuskissani niin kauan etä näytän rypistyneeltä
luumulta.
Kätilö ja lääkäri ihmettelivät
supistuskäyrää, sen verran se aina heilahti, kätilö
oli satavarma että poika on tulossa, koska supistukset ovat
niin teräviä. Tähän saakka olin aika hyvin
koittanut olla välittämättä kätilöstä,
mutta naisraukan päähän ei vain mahtunut että
supistuksen tullessa en pysty puhumaan. Ja eikös hän
aina alkanut tivaamaan jotain juuri supistuksen ollessa päällä.
Onneksi lääkäri koitti aina valistaa ja sanoi että
en pysty puhumaan tällöin. Mutta silti kätilö
aina vaan yritti. Hetki jona suutuin täysillä kätilölle
oli kun kivusta johtuen jalkani menivät ammeessa aina yhteen,
ja yhtäkkiä kätilö tuli luokseni ja väen
vängällä erotti jalkani toisistaan ja sanoi että
ei niitä jalkoja saa yhteen viedä, pitää antaa
vauvalle tilaa tulla. Silloin sanoin suoraan että jätä
minut rauhaan, ruumiini reagoi niinkuin parhaaksi katsoo. Silloin
aattelin ja nyt olen niinkuin ei tätä kylmää
naista todella olisikaan, ja hyvinhän se sitten sujuikin.
Lääkärin tulo 20.30 tarkistamaan taas tilanteen,
ja hupsis, olin 8 cm auki. Lääkäri puhkaisi kalvot,
joka tuntui nipistyksenä. Supistukset tuli edelleen voimakkaampina,
enkä enää oikein pystynyt käsittelemään
kipua. Pyysin ja rukoilin lääkäriä että
hän antaisi mulle suoneen jotain siellä ammeessa, mutta
se on vastoin sairaalan sääntöjä. Mun pitäisi
tulla ammeesta ylös, sitten saisin kipulääkettä,
muuten olisi liian riskialtista. Otti päähän kun
olisin niin kovin halunnut synnyttää veteen. Koitin
siinä vielä jonkun aikaa sinnitellä mutta 21.30
pomppasin yhtäkkiä supistusten välissä ylös
ja sanoin tänne ja äkkiä se kipulääke.
Mieskin ihan pelästyi, sellasella voimalla sieltä ponkasin,
pelotti etten kerkee sängylle ennen seuravaa supparia. Lääkäri
tuli luokseni ja pisti tipan suoneen. N. 5 min tuntui vähän
paremmalta, sitten alkoikin ponnistus. Eikä siinä vaiheessa
taida mitkään kipulääkkeet enää
tehota. Ois pitänyt pysyä siellä pirun ammeessa
vaan.
Ponnistusvaiheen koin kuitenkin parempana, kipu oli yhdellä
kertaa suurempi, mutta tunsin että nyt vauva työntyy
ulospäin. Se oli siis palkitsevaa ja antoi voimaa työskennellä
eteenpäin. Istuin puoli-istuvassa asennossa välillä,
mutta pian huomasin että kyljellä puoli-istuvasti oli
helpompi ponnistaa. Ponnistusvaihe kesti vähän yli tunnin,
ja loppuvaiheessa olivat jo voimat aika vähissä. Pää
näkyi jo ja kätilö sanoi että voin koittaa
tummia hiuksia kädelläni. En kuitenkaan jostain syystä
halunnut. Halusin vain lapsen ulos nyt ja heti, muuhun ei ollut
aikaa.
Viimeisten ponnistusten aikana ajattelin että nyt se on
ulos pakko saada, oli vartin verran ollut sellanen olo että
repeää tuhansiksi kappaleiksi, teki koko ajan mieli
ponnistaa, oli supistus tai ei. Viimeiset ponnistuksen aikana
ajattelin että nyt sen on pakko tulla ja pää punaisena
ponnistin ja hupsis, vauva luiskahti ulos niin että kätilön
piti se kopata käsiinsä, ja huusi että en saa enää
ponnistaa. Niin kuin sillä olisi enää merkitystä,
olihan vaaveli jo ulkona.
Seuraavat sekunnit, minuutit, tunnit olivat jotain uskomatonta.
Kipu loppui sillä sekunnilla kun tyttäremme luiskahti
ulos. Sain hänet syliini ja rakkauden hyökyaalto vei
minut mukanaan. Siinä me olimme, kaksi ihmistä ja meidän
jälkeläisemme, pieni prinsessa joka oli saanut alkunsa
meidän rakkaudestamme, ja joka nyt huusi pää punaisena
sylissämme. Jos näinä hetkinä ei tiedä
mikä on elämän tarkoitus, tuskinpa sitä tulee
koskaan selvittämäänkään.
Tyttäremme syntyi 29.5.2002, kello 23.03 3544 g ja 53 cm,
päänympärys 35 cm.
|
