Toukopojan
syntymä
iOlin jo melkein parin viikon ajan käynyt yliaikaiskontrolleissa,
ja niinpä olin taas menossa. Aamu oli jo sen verran lämmin,
että hiki pinnassa puskin sairaalan mäkeä ylös.
Olin edellisenä iltana valvonut pidempään, ajatellen
että ehdin tässä vielä hyvin nukkua, kun ei
vauvaa kuulu. Aika oli varattuna klo:9.00.
Vuoroni tuli, ja taas ne samat rutiinit. Käyriin makaamaan
puoleksi tunniksi, ja sitten eri näytteitä. Hoitaja
käski mennä odottamaan odotustilaan, sillä lääkäri
tutkisi vielä.
Odotin, ja kohta lääkäri jo kutsuikin. Verenpaineet
olivat kohonneet 144/88:aan. Pari viimeistä päivää
ollut hivenen huono olo. Ultrattiin, ja lääkäri
päätti, että nyt käynnistetään.
Jaahas, selvä ja ei kun miehelle soittamaan. Mies oli töissä,
ja lupasi lähteä kahdentoista aikaan ja samalla hakea
sairaalakassini kotoa. Pääsin osastolle, vaihdoin sairaalavaatteet
päälle, ja sitten mieskin jo tuli.
Lääkäri tuli tekemään tutkimuksen ja
samalla laittamaan pillerimurusen kohdunsuulle. Sanoi vielä
lähtiessään, ettei tämä yleensä
käynnisty yhdestä laitosta, että seuraava laitetaan
neljän tunnin päästä. Silloin kello näytti
13:a. Ja taas käyriin. Klo14 tuntui jo siltä, että
kai tämä tästä lähti käyntiin, tuntui
polttavia supistuksia.
Päätin mennä suihkuun klo15 jotta olo helpottuisi.
Kauaa ei voinut olla, suihku kun oli niin pieni, että hyvä
kun ison mahan kanssa pääsi kääntymään.
Lähdettiin alas kahvilaan, ja mies ulos tupakalle. Siellä
sitten kärvistelin penkillä heiluen, kun supistukset
tulivat.
Takasin paaluu osastolle, ei niin vain käynytkään.
Supistukset tulivat kolmen minuutin välein ja repivät
selkää.
Takaisin tultaessa join mehua, ja yritin istua keinutuolissa.
Sitten tunsin että oksettaa. Menin takaisin huoneeseen, vessaan
ja oksensin. Kätilö tuli samalla ja laittoi käyriin
makaamaan. Mies istui vieressä.
Klo 21 pyysin jo kipulääkettä, sattui jo suhteellisen
paljon. Kaikki kipu oli selässä. Klo 22 kätilö
kärräsi pyörätuolissa alakertaan synnytyssaliin.
Mies jäi ulkopuolelle, soitettuaan ensin äidilleni,
että hän tulisi. Mies ei pystynyt enää katsomaan
kipuani, katsottuaan kyyneliäni viimeisen parin tunnin ajalta.
Tuntui että kaikki helpottui, kun pääsin synnytyssaliin.
Mukava kätilö tarkasti tilanteen, vähän vajaa
4 cm auki. Ei vielä epiduraalia. Ilokaasua sitten vetelin
keuhkot pulleina, ja veihän se kivulta terävimmän
kärjen pois. 23.00 aikoihin odottaessa anestesialääkäriä,
laitettiin tippa, puhkaistiin kalvot, ja niin lapsivesi hulahti
ulos. Puoli tuntia myöhemmin makasin täysin rentoutuneena,
epiduraali saatuna, silmät puoliummessa. Höpöttelin
äidilleni niitä näitä, ja makasin lämpimän
peiton alla.
Yhtäkkiä klo 2.10 tuntui valtava paine. Kätilö
hälytettiin paikalle, ja tutkittuaan, sanoi, että älä
laita yhtään vastaan. Minä kun en tajunnut, että
nyt tulee ponnistus, vaan pidättelin. Sen sanottuaan, minä
annoin periksi. Ponnistin enemmän kuin hengitin. Toinen kätilö
tarvittiin avuksi, muuten olisin potkaissut oman kätilöni
kumoon, jalkani kun otti tukea kätilön kyljestä.
Tuntui, että kätilö hoki ikuisuuden, hyvä
hyvä, pää näkyy. Sitten ponnistin, ja tunsin
kuin vauva solahti ulos. Poika,äidin pieni poika. Poika nostettiin
rinnalle, jossa heti tutki isoilla silmillään.
Poika nostettiin pestäväksi ja mitattavaksi. 51cm ja
3740g. Yön ensimmäinen vauva, sanoi kätilö.
Kaksi tikkiä ompeli, pieni pintahaava kun oli vain tullut.
Mieskin saapui huoneeseen ja sai pojan syliin. Ponnistusvaiheeksi
kirjattiin 11min.
Pääsin suihkuun, ja saimme syödä. Sitten mies
lähti kotiin, ja me vauvan kanssa osastolle. Kello näytti
4.30 ja katsoin ulos, heräävään kaupunkiin,
uutena ihmisenä...Äitinä.
toukopojan äiti
|
