Yllätyksellinen
ja odotettu pikku nyytti
iOdotettiin ja odotettiin... Aika tuntui varsin pitkältä,
varsinkin kun olin jäänyt töistä pois jo kaksi
kuukautta ennen varsinaista laskettua aikkaa, koska työskentelin
nuorisopsykiatrisella osastolla nuorten kanssa, joiden kanssa
raskaana olo oli hyvin rankkaa... Töissä sai pelätä
suuren vatsansa kanssa, koska nuoret kokivat sen joten kin uhkana.
Päivittäin kuuli uhkailuja ja sai toisaalta peltä,
että joku heittää esim. tuolilla suureen vatsaani!
Rankkaa, mutta onneksi minulla oli niin ihana lääkäri,
joka kirjoitti minulle
pitkän sairasloman ennen äitiysloman alkua!
Laskettu aika tuli, mitään ei tapahtunut. Että
otti päähän. Päivät kuluivat ja juhannus
alkoi lähestyä. Minä mietin jo kauhulla, että
olenko vielä juhannuksenakin tässä kunnossa ja
juhannusta tietysti vietetään sairaalassa ynnyttämässä!
Olinhan kuullut kauhukertomuksia, että vasta kolmen viikon
päästä aletaan käynnistellä.
Minä päätin, että nyt se tulee. Kaunis kuuma
kesä ja minä en jaksa enää tässä
pyöreänä olla! Otin heti aamusta ohjat omiin käsiini.
Ensin juoksin, jos sitä nyt juoksuksi voi sanoa, uimahalliin
suuren muhkean vatsani kanssa. Sitten saunoin useaan kertaan kaikkien
kanssaihmisteni kauhuksi! Kyllä ne varmaan ajatteli, että
jo on pöhelö raskaana oleva neiti, mutta minä vaan
ajattelin, että tämän on pakko auttaa! Uimaan en
sentään uskaltanut mennä, kun oli varoiteltu kaíkista
uimiseen liittyvistä pöpöistä, joita voi vedestä
saada. Ja sitten taas juoksujalkaa lyllertäen kotiin.
Puolenpäivän aikaan alkoi jotain tuntua vatsassani.
Mietin, että onkohan tämä sitä...Polttoja???
Ne loppuivat kuitenkin siihen.
Päätin vielä vähän tehdä töitä
asian eteen, että jotain tapahtuisi, aloin siivota. Ja sen
jälkeen ne alkoivatkin toden teolla. Soitin miehelleni ja
menin istumaan tuskissani kotona kylpyammeeseen. Olimme mieheni
kanssa miettineet, että vesisynnytys voisi olla mukava. Kylpyammeessa
istuessani ja polttojen tullessa huomasin kuitenkin, että
tämä juttu ei oile minua varten. Sattui niin kauheasti.
Mies tuli monen tunnin piinan jälkeen kotiin, laski polttojen
väliä ja totesi klo 17, että nyt voidaan lähteä.
Aika tuntui matelevan ja minä olin jo ehtinyt laskea moneen
kertaan kylpyhuoneen kaakelit!
Päästiin sairaalaan. Kätilö totesi heti ovella,
että poikahan sieltä tulee katsoen minun vatsani asentoa.
Minä olin vaan, että kunhan nyt tulisi ja mieheni oli
tyytyväinen, hän oli niin kovasti odottanut poikaa...
ja ammattiihmisen sanaan on luottaminen!
Sain ilokaasua aluksi - ei mitään vaikutusta kipuihini.
Päätin siinä vaiheessa, että kaiken avun otan
vastaan, mitä vain saan. Seuraavaksi tarjottiin epiduraalia
ja kyllähän se minulle kelpasi. Vähän sen
antamisen jälkeen helpottikin. Minä istuskelin kiikkutulissa
ja keinuttelin rauhassa mieheni lukiessa minulle niin kauan kun
vauva päätti, että nyt ponnistetaan... Supistukset
tuntuivat vain pieninä nipistyksinä epiduraalin vaikutuksesta.
Ponnistus alkoi...ja kesti. Koko touhua oli ketänyt jo 10
h. Ponnistin ja mitään ei tapahtunut. Ponnistin uudestaan
ja mitään ei tapahtunut. Vihdoin leikattiin väliliha.
Kätilö totesi, että vauvan käsi on jotenkin
pahasti tiellä, niin että vauva ei pääse tulemaan.
Minä olin jo aivan rätti poikki rikki ponnistamisesta
ja ilman mieheni ja kätilön yhteisponnistusta en olisi
enää jaksanut.
Ponnistettuani tunnin syntyi pieni verinen nyytti, joka kaikkien
yllätyksesksi olikin tyttö. Minä repesin alhaalta
pahasti välilihan leikkauksesta huolimatta, mutta olin oikein
onnellinen. Terve vauva. Mieheni oli kuin puulla päähän
lyöty, kun tulikin tyttö! Mutta alkuhankaluuksien jälkeen
hänkin on ollut mukavasti lapsen hoidossa mukana.
Sairaalassa olimme koko perhe 2 päivää perheosastolla.
Tutustuimme hiljaa toiisiimme ja tunsimme pärjäävämme,
joten lähdimme kaikessa rauhassa kaikkien ihmetyksesksi kotiin.
Imetys onnistui aluksi äidinmaidonvastikkeen turvin, mutta
kun maito nousi rintaan niin mitään ongelmia ei enää
ollut. Tuntui jotenkin turhalta olla enää sairaalassa,
kun kerran koko ajan pärjäsimme omassa huoneessammekin
keskenämme.
Eli näin sai alkunsa kauan odotettu pikku nyytti, minun
silmäteräni. Mutta näin lopussa todettakoon, että
lopussa kiitos seisoo!
|
