Pieni
poika syntyi käsi poskella
Laskettu aika oli lauantaina, eikä mitään ennakoivia
oireita ollut. Koko raskausaikana en ollut huomannut edes yhden
ainoatakaan harjoitussupistusta. Laskettuna päivänä
siskoni vei minut sitten "synnytyksenkäynnistyskävelylle",
mutta silläkään reissulla ei muuta tapahtunut kuin
hengästyminen.
Sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä en saanut oikein
nukutuksi, vaikka väsytti kovasti, niinpä katselin yöllä
puolella silmällä telkkaria, kunnes tuli valtava pissahätä
ja kuului outo napsahdus masusta. Kävin vessassa ja toimitin
hätäni, mutta pöntössä vain lirisi.Lapsivesi!
"Nyt se taitaa tulla!" huutelin vessasta ja mies hyppäsi
ylös ja alkoi hätäisenä etsiä kassiinsa
tarpeellisia tavaroita. Tunnin verran pakkailtiin ja lähdettiin
kohti sairaalaa. Autossa tuli ensimmäinen supistus. Eipä
tämä nyt niin kipeetä tee, ajattelin siinä
vaiheessa.
Sairaalassa oli kova ruuhka, emmekä päässeet edes
"seurantahuoneeseen", vaan odottelimme aulassa huoneen
vapautumista.
Lopulta päästiin huoneeseen, käyräpiirturiin
kiinni ja istuskelin keinutuolissa, vieläkään ei
tuntunut pahalta. Tunnin päästä olo oli jo tuskainen,
äkkiä jotain kivunlievitystä!
"Täällä ei ole mahdollista antaa puudutusta,
mene suihkuun", kätilö ehdotti.
Roikuin kuumassa suihkussa puolisen tuntia ja lopulta luulin,
että taju lähtee, pakko päästä pois ja
pitkälleen, kyljellään sikiöasennossa oli
paras olla. Supistuksia tuli lähes tauotta, yksikään
synnytyssali ei ollut vapaana! Huusin tuskasta, vaadin puudutusta.
Lopulta aamuseitsemältä vapautui synnytyssali! Kokovartalopuudutus
tänne ja äkkiä, huutelin jo ovelta. Kunnes paljastui,
että nukutuslääkäri on keisarinleikkauksessa
ja tulee, jos kerkiää...
"Ime sitä kaasua vaan", tyly kätilö ilmoitti.
Mies oli melkein jo vaatimassa kätilön "päätä
vadille".
Lopulta lääkäri tuli klo 8.45 paikalle, laittoi
puudutuksen ja tuntui, että olin taivaaseen pääsyt,
kun puudutus klo 9 tehosi. Hetken päästä alkoi
tuntumaan, että "iso hätä" on tulossa
ja kutsuttiin kätilö.
"Voi alottaa pikkuhiljaa ponnistella, niinkuin tekisit isoa
kakkaa", kuului kätilön neuvo. Ponnistin pari kertaa
kyljelläni, mutta tuntui, etten saa voimaa tarpeeksi, joten
lopulta olin puoli-istuvassa asennossa ja heti alkoi tapahtua.
Ponnistin ja ponnistin, kunnes kätilö käski lopettamaan,
lääkäri kutsuttiin paikalle, vauvan sydänäänet
laskivat.
"Jos otettaisiin verinäyte", ehdotti kätilö.
"Ei mitään näytteitä, tuokaa imukuppi
ja HETI!" lääkäri komensi.
Samantien tuli kätilöt molemmin puoli jalkojani ja sitoivat
ne kiinni telineisiin, silmäkulmassani vilahti hirvittävän
näköinen kapistus; imukppi.
"Ette varmasti työnnä muhun tollasta!!!" kerkesin
sanoa, mutta silmänräpäyksessä oli imukuppi
paikoillaan. Koeveto; pää seuraa ja eikun ponnistamaan
kaikin voimin. Enää tuskin edes tunsin tarvetta ponnistaa,
mutta pelko vauvan puolesta sai toimimaan ja lähestulkoon
apinanraivolla ponnistin aina käskystä. Hetken päästä
tuntui valtava helpotus, kun vauva ikäänkuin solahti
ulos. Näin pienen pepun ja isot kivekset.
"Poika, mitä mä sanoin, poika se on!" Sitten
tuli itku. Mieskin alkoi ihan ääneen nyyhkyttää
ja tärisemään, kauhusta kankeena katsonut vierestä
ja puristanut minua kädestä koko ponnistuksen ajan.
"Täällä oli herralla käsi poskella, siitä
ne sydänäänet ilmeisesti laski", sanoi kätilö,
mutta se ääni tuntui tulevan jostain kaukaisuudesta.
Pieni miehenalku makasi vatsani päällä nyrkki tiukasti
vieläkin poskea vasten ja otsa rypyssä raotteli toista
silmää auki. Ja kyyneleet virtasi pitkin poskia minulla
ja miehellä, muu maailma oli sulkeutunut ympäriltämme,
kun ihastelimme pientä poikaamme, joka näki päivänvalon
maanantaiaamuna klo 9.49.
Maanantaimiekkosen äiti
|
