Saimme pienen talvilinnun
Supistukset alkoivat marraskuisena lauantai-aamuna klo 530 ja
heti säännöllisinä ja kivuliaina. Mieheni
herätin klo 7 ja Haikaranpesään soitin "oikeaoppisesti"
kahden tunnin odottelun jälkeen klo 730. Osastolta käskivät
olla kotona vielä tunnin tai pari jos mahdollista, mutta
jo klo 8 supistukset tulivat 3-5 minuutin välein melkein
minuutin mittaisina ja olo oli sellainen, että hetkeäkään
ei kannata odottaa.
Onneksi emme odottaneet kauempaa kotona, koska kun klo 830 olimme
osastolla, kohdunsuu oli 6-7 cm auki ja melkein heti tarvitsin
kaarimaljaa. "Seitsemän sentin pahoinvointia" sanoi
kätilö. Kivut olivat tässä vaiheessa jo sitä
luokkaa, että aloin kaipaamaan jotain kivunlievitystä,
mutta tajusin itsekin, että homma etenee niin nopeasti, että
puudutteita ei oikein kannata enää ottaa. Istuin keinutuolissa
ilokaasua hengittäen ja Josh Grobanin cd:tä kuunnellen
ja itkin, osittain ehkä kivustakin, mutta enemmän ehkä
siksi, että koin tilanteen niin hienoksi ja kauniiksi.
Reilun tunnin kuluttua osastolle saapumisesta minua alkoi yhtäkkiä
samanaikaisesti pyörryttää ja ponnistuttaa, mutta
koska en tiennyt, mikä oli kohdunsuun tilanne, olin aivan
hätää kärsimässä. Mieheni soitti
hädissään kelloa ja kun kätilöä
ei kuulunut, lähti etsimään. Kun kätilö
tuli klo 950 tuli synnytyshuoneeseen, hän totesi, että
kohdunsuu oli täysin auki. Lapsi ei kuitenkaan ollut vielä
yhtään laskeutunut (tämän pää oli
ilmeisesti hieman väärässä asennossa, mikä
hidasti laskeutumista) joten ponnisteluun ei vielä tässä
vaiheessa kannattanut tuhlata kauheasti energiaa. Tämä
vaihe oli synnytyksen kaikkein turhauttavin, reitti oli lapselle
selvä, mutta lapsi antoi vielä odottaa itseään.
Kun supistukset alkoivat tässä vaiheessa vähän
hiipua, sain oksitosiinitipan avukseni.
Liitoskivut haittasivat hyvän asennon löytymistä,
ja kokeilinkin erilaisia asentoja, mutta kun lapsi laskeutui paremmin
seisten kuin puoli-istuvassa asennossa, niin yritin parhaani mukaan
jaksaa ponnistaa sängyn reunaan nojaten. Rankkaa se oli jaloille,
ja lopulta siirryin jakkaralle, jossa tyttö sitten syntyikin,
45 minuutin ponnistamisen jälkeen. Tasan kello 12, vain 6.5
tunnin urakan jälkeen, sain työstäni palkinnon,
terveen ja kauniin tyttövauvan, jolla oli painoa 3655g ja
pituutta 52cm. Mieheni oli koko ajan erinomaisena tukena, vaikka
itse olikin etukäteen aivan varma, että jossain vaiheessa
pyörtyy. Hän leikkasi jopa napanuoran, eikä kuulemma
edes tehnyt yhtään heikkoa.:)
En olisi ikinä kuvitellut synnyttäväni ilman kivunlievitystä
ja jakkaralla mieheeni nojaten, mutta niin siinä vain kävi.
Mieheni oli aivan ihmeissään, koska en ollut koko synnytyksen
aikana sanonut sanaakaan, mitä nyt pyytänyt välillä
vähän vettä. Minäkin olin etukäteen arvellut,
että saattaisin kiroilla ja haukkua mieheni pataluhaksi,
mutta tämäkin ennakkokäsitys romuttui siis täysin.
Lapsiveden menoaika jäi lopulta arvoitukseksi, todennäköisesti
vedet menivät vasta ponnistusvaiheessa.
Repeämiltä en minäkään välttynyt.
"En minä niitä niin tarkkaan laskenut" sanoi
kätilö, kun kysyin tikkien määrää,
mutta arveli sitten, että "viitisentoista". Vauva
makasi rinnalla koko ompelun ajan, ja vasta tämän jälkeen
hänet otettiin punnittavaksi ja mitattavaksi ja kylvetettäväksi.
Synnytyksestä jäi hyvä mieli ja kauniita muistoja.
Taidan tehdä tämän joskus toistekin. Ja toivottavasti
taas Haikaranpesässä...:)
Wintery Amazon
|
