Pieni,
Suuri Ihme
Maanantaina 10.8.1998
vatsani oli kasvanut niin suureksi että aloin tuskastua odottamiseen.
Odotin vauvan lisäksi lähetettä painoarvioon. Olin
aivan varma että vauva olisi ainakin 4.5kg painava poika..
Kaikki perinteiset merkit olivat viitanneet siihen. Mutta kuinkas
kävikään..
Olin epätoivoinen.
Uskoin että vauva tulee syntymään sektiolla kokonsa
vuoksi, joten kokeilin vanhoja keinoja saada synnytys käyntiin:
siivoamista, kävelemistä yms.. Mistään ei
tuntunut olevan apua, vauva viihtyi minussa erinomaisesti. Viimeinen
keinoni oli ottaa vauvan sijattua sänkyä pölyltä
suojannut peite pois. Ajattelin että lapsi tulee kun kaikki
näyttää valmiilta. Ja niin se taisi olla.
Illalla aloin
vuotamaan verta, aivan kuin kuukautiset olisivat alkaneet. Varmistin,
että veri ei ollut kirkasta. Minulle tuli tunne että:
"Vihdoinkin jotain tapahtuu!". Kello oli yli puolen yön ja
mieheni alkoi nukkumaan, vakuuteltuani ensin hänelle että
kaikki on kunnossa. Itse menin koneen ääreen ja kirjoitin
Verkkokliniikan odotuspalstalle muutaman rivin tekstiä.
Pakkasin tavarat kasaan. Veren sekaan alkoi tulla limaa. Sitten
alkoivat
supistukset.
Supistukset
olivat alussa heikkoja ja ne tulivat n. 20-30 minuutin välein.
Menin nukkumaan ja sain hieman nukuttua supistusten välillä.
Noin klo 4 aamulla alkoivat supistukset olla hieman kovempia,
jolloin piti nousta sängystä. Puin päälleni
ja herätin mieheni (joka halusi ennen lähtöään
käydä suihkussa!). Supistukset tulivat n. 15 minuutin
välein. Hoputin puolinukkuvaa miestäni kylppärin
oven takana, hän pesi hampaitaan. Luultavasti olin antanut
liian rennon kuvan synnyttämään lähtemisestä..
Hermostuin itse hieman. Kun itse pesin hampaitani, vedin oven
kiinni ja jätin peukalon väliin. Sattui. Lopulta kutsuimme
taksin, matka kesti kymmenen minuuttia. Sairaalassa olimme puoli
kuudelta.
Istuimme aulassa
hetken. En halunnut vielä kutsua hoitajia paikalle sillä
pelkäsin että olin lähtenyt kotoa liian aikaisin.
Olen kuullut, että lyhytmatkalaiset voidaan lähettää
takaisin kotiin mikäli synnytys ei ole kunnolla vielä
alkanut. Katselin supistusten väliä aulan kellosta,
7 minuuttia. Sitten tulikin hoitaja kysymään asiaamme.
Minut ohjattiin
tutkimushuoneeseen ja mieheni jäi aulaan odottamaan. Ensin
vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja kävin pesulla.
Sitten minut tutkittiin. Ensin paineltiin kohtua ja hoitaja ilmoitti
painoarvioksi 3700 (vain!) ja tehtiin sisätutkimus. Kohdun
suu oli auki n. 2cm. Sain peräruiskeen jotta suoli tyhjenisi,
sitten mentiin.. Suihkussa oli ihana olla ja valmistautua.
Minut ohjattiin
synnytyshuoneeseen, ilokseni kultani istui siellä, tuntui
heti turvallisemmalta. Minä sain istua keinutuoliin ja masuni
ympärille laitettiin kaksi kuminauhaa joissa oli anturit.
Toinen mittasi supistusten väliä ja toinen vauvan sydämen
sykettä. Tarkoitus oli selvittää vauvan vointi
supistusten aikana. Siinä jouduin olemaan n. puoli tuntia.
Sitten pääsin liikkumaan vapaasti ja kätilö
kävi välillä katsomassa vointia.
Synnytys katsottiin
käynnistyneen klo 7, sillä silloin alkoivat supistukset
olla säännöllisiä ja ne voimistuivat. Välillä
jouduin kiipeämään sänkyyn jolloin taas mitattiin
supistuksia ja sykettä. Pyysin epiduraalipuudutusta jo alussa
mutta sitä jouduin jonkin aikaa odottamaan sillä anestesialääkäri,
joka sen saa antaa, oli kiireinen.
Supistukset
muuttuivat melko kivuliaiksi, aivan kuin kovat kuukautiskivut.
Kipua helpotti lantion keinuttaminen. Nojasin sänkyyn ja
heijasin peppua. Välillä tuli vähän voihkittuakin.
Supistukset olivat kohtalaisen siedettäviä niin pitkään
kun sain liikkua vapaasti, mutta välillä täytyi
olla tutkimusten ajan sängyssä. Sitten tuli sellainen
tunne että nyt täytyy mennä tarpeilleni, se oli
ponnistuspakko. Minulla oli kova työ olla ponnistamatta.
Pintahengitys auttoi hieman, silti tuli vähän ähkäistyä
aina välillä.. Epiduraalin saaminen tuntui kestävän
ikuisuuden.
Oli ihana kun
mieheni oli mukana. Hän oli välillä surkean näköinen
kun ei voinut tehdä mitään hyväkseni. Supistusten
aikana en antanut hänen koskea minuun. Sitten tuli kuin taivaan
lahjana se kauan odotettu lääkäri joka pisti puudutusletkun
selkääni, se ei sattunut yhtään. Melkein heti
kivut heikkenivät ja lopulta hävisivät, se oli
IHANAA. Kiitin lääkäriä sydämellisesti,
hän oli hieman huvittunut.
Makailin odotellen
kohdun suun avautumista ja rentouduin. Epiduraalipuudutus ei
vienyt painon tunnetta, joten tunsin supistukset lievänä paineena
alhaalla. Pikkuhiljaa paine alhaalla alkoi kasvaa ja kipu alkoi
palautua. Pyysin puudutteen lisäämistä mutta kätilö
päättikin tutkia ensin tilanteen. Olin auennut 9cm ja
kohdun kaula oli hävinnyt. Kello oli 14.15. "Puudutusta ei
voida enää antaa, koska se häiritsee ponnistamista",
sanoi kätilö. "Voi, vitsi!" (tai jotain sinnepäin),
ajattelin. Supistukset alkoivat sitten olla ihan kunnollisia,
onneksi sain alkaa ponnistelemaan.
Alussa sain
ponnistella jalkeillani, se oli helpottavaa. Sitten kokeilin
synnytysjakkaraa, jolla olisin halunnut synnyttää, mutta kätilö
ei pitänyt sitä oikein hyvänä ajatuksena.
Siinä jalkeillani ollessa aloin rentoutumaan sen verran että
supistukset heikkenivät joten jouduin tippaan. Tiputus lisäsi
hieman supistuksen määrää -mutta eivät
tarpeeksi. Minun täytyi nousta sänkyyn. Vauvan pää
tuntui tutkimuksessa. Kätilö sanoi, että vauva
voi syntyä millä työnnöllä hyväänsä
-ja minä työnsin.
Tiputusta lisättiin,
pelkäsin että supistuksista tulee liian voimakkaita,
onneksi ne eivät juurikaan muuttuneet. Aloin olla tosi väsynyt.
Kaiken lisäksi kohdun suulla olikin kieleke, eli se ei ollutkaan
täysin avautunut. Tässä vaiheessa huoneeseen alkoi
tulla enemmän ihmisiä.
Jouduin ponnistelemaan
siten, että kätilön sormet painoivat kohdun suun
reunoja pois lapsen pään edestä. Toinen kätilö
painoi vatsaani. Tunsin miten vauvan pää alkoi tulla
alemmaksi, hurja tunne! Tässä vaiheessa tunsin lämpimän
tulvahduksen ja tiesin että minulle tehtiin episiotomia,
se ei sattunut yhtään -ehkä se vain helpotti oloa.
Sitten muutama kunnollinen ponnistus viimeisillä voimilla
ja vauva oli ulkona. "Se on tyttö!", kuulin. Olin todella
yllättynyt, mutta äärettömän onnellinen.
Vauva itki vähän ja hänet nostettiin melkein heti
rinnalleni. Se oli elämäni onnellisin hetki!
Sain pitää
lasta hetken ja sitten hänet annettiin miehelleni kylvetettäväksi.
Tyttö tärisi ja itki. Lämmin vesi sai pienokaisen
rauhoittumaan ja hän huokasi tyytyväisenä. Mieheni
sanoi, että hän hymyili silloin ensimmäisen kerran.
Minä jouduin
vielä koeteltavaksi. Istukka täytyi saada ulos. Peppuni
alle laitettiin astia, siinä oli hankala olla. Vatsaani paineltiin,
se sattui. Toimenpide kesti n. puoli tuntia ja selkäni oli
puutunut sen jälkeen. Se oli varmaan synnytyksen ikävin
vaihe. Sitten alkoi ompelu.
Kätilön
valmistellessa ompelua tein selväksi että en kestä
yhtään ylimääräistä kipua, joten
puudutusta jouduttiin laittamaan tosi paljon. Onneksi minua kuunneltiin
ja ompelu ei tuntunut yhtään. Katselin miestäni
ja lastani hänen sylissään ja itkin ilosta. Sen
hetkisiä tunteita ei pysty mitenkään kuvailemaan,
ne täytyy kokea itse.
Synnytys oli
ohi ja pääsin suihkuun. Suihkussa ollessa tuli joku
sanomaan huoneen ovelle että se täytyisi saada vapaaksi,
sillä seuraava olisi jo tulossa. Huh, huh, mikä vauhti!
Pääsimme kahville pieneen huoneeseen. Kahvittelun jälkeen
kävelin osastolle. Olin todella väsynyt mutta onnellinen!
|
