Pelätty synnytys

Olin tosi synnytyspelkoinen, olin käynyt pelkopolilla jo ennen raskautta ja raskauden aikanakin kahdesti. Olin koko ajan ajatellut synnyttäväni sektiolla, mutta niin sitä vain oltiin menossa synnytykseen alakautta... Kävin sairaalassa vielä tarkistuksessa viikolla 40+1 koska pelkäsin vauvan olevan niin iso että repeäisin totaalisesti, mutta minulle vakuuteltiin sen olevan noin 3,5 kg ja siroluinen poika. Vatsani ei ollut vieläkään laskeutunut eikä mitään merkkejä lähestyvästä synnytyksestä ollut, niinpä kotiin odottelemaan. Eikä tarvinnut kauan odotella, sillä seuraavana yönä tunsin ensimmäisen supistuksen! Olihan niitä vatsan kovotteluja ollut, mutta tämän minä "tunsin", heräsin siis siihen mutta jatkoin unia kun ei enemmälti koskenut. Heräilin vielä pari kertaa, ja nousin sitten 5-6 aikoihin ylös kun en saanut nukuttua. Miehelle sanoin että saatan soittaa päivällä kun supistukset tuntuvat, mutta lähetin kuitenkin hänet hyvillä mielin töihin. Seuraavaksi tunsin että jotain lämmintä valuu pikkuhiljaa jaloilleni. Laitoin yösiteen, joka pikkuhiljaa kastui kokonaan, tämän on pakko olla lapsivettä! olin olettanut että se lorahtaisi kerralla, joten en ollut ollut varma... Sitten soitin sairaalaan, ja sieltä sanottiin ettei ole kiirettä, mutta tule kun pääset. Soitin miehelleni, yritin saada kissaamme sisään, pakkailin viimeisiä tavaroita ja lähetin ystäville tekstareita että nyt se alkaa... Olimme sairaalassa klo 15 perjantaina, ja kohdunsuu oli jo alkanut aukeamaan yllätyksekseni parilla sentillä. SUpistukset säännöllistyivät heti sairaalassa noin 10 min väleihin, aluksi ne eivät olleet hirveän kivuliaita, mieheni hieroi selkääni, lämpötyynyä kokeiltiin ja odoteltiin tulevaa. Illan myötä kivut kasvoivat. Halusin altaaseen, mutta ensimmäinen kätilö ei päästänyt kun vauvan sydänäänissä oli jotain häikkää. 21:ltä vaihtui kätilö, ja uusi päästi minut sitten altaaseen klo 22-23. Se oli kuin olisi taivaaseen päässyt! Rakastan kuumaa kylpyä, ja nyt kuuma vesisuihku aina supistuksen kohdalla auttoi todella tehokkaasti ja vein tuskista terän. Mieheni oli kylvyn aikana käymässä kotona, ja tuli sopivasti takaisin kun olin tullut altaasta takaisin sänkyyn että saatiin taas käyrää vauvasta. Silloin kivut olivat jo tosi kovat, koska en kohdunsuu oli altaassa auennut jo melkein 8 senttiin. Onneksi anestesialääkäri tuli nopeasti ja sain epiduraalin, joka auttoi jo toiseen supistukseen, en tuntenut kuin painetta peräsuolessa, en kipua lainkaan! Ihanaa! Epiduraali ei sitten kerennyt vaikuttaa kuin pari tuntia, kun kätilö kytki sen päältä ja sanoi että nyt alkaa ponnistusvaihe. Silloin minulta meinasi usko loppua, sitähän minä juuri olin eniten pelännyt koko raskauden ajan, ponnistusta ja repeämistä! Ponnistaminen oli rankkaa, minulta meinasi oikeasti voimat loppua vaikka mies ja kätilö hyvin tukivat minua. Sitä kesti vähän yli tunnin, ja vauva jäi aika puristuksiin ja oli vähällä että olisi pitänyt tehdä episiotomia. Selvisin kuitenkin hyvin pienillä repeämillä (joiden ompelu koski, kyllä vain!) ja kun sininen vauva loiskahti loppujen lapsivesien myötä pöydälle en voinut kuin nyyhkyttää, mieheni itki liikutuksesta minä järkytyksestä. Vauva virkosi nopeasti ja tuli rinnalle, se oli kuin olikin kaunis littaantuneine päineen ja sinisine turvonneine silmineen! Selvisin synnytyksestä hengissä ja pahemmitta vaurioitta vaikka se oli elämäni pelottavin kokemus etukäteen ajateltuna. Nyt on synnytyksestä jo 2 kk:tta ja voin sanoa, että synnytys on helppoa vauva-arjen rinnalla, sairaalassa ainakin joku tiesi mitä tehdään;-)

" Leijona-äiti ja poika"

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!