Synnytys ilman kivunlievitystä

Odotusaikani sujui erinomaisesti, työharjoittelin vielä 3 viikkoa ennen laskettua aikaa ja voin paremmin kuin koskaan. Odotusajan loppua varjosti ainoastaan kasvava pelkoni kahdesta toimenpiteestä, jotka usein liittyvät synnytykseen, mutta joita en omalle kohdalleni halunnut. Tiesin, etten halua epiduraalipuudutusta ja mieluusti en muitakaan piikkejä ja MISSÄÄN nimessä en halua episiotomiaa. Ihan viimeisinä päivinä luonnonmukainen synnyttäminen alkoi tuntua meidän jutulta.

5.7.2002 heräsin aamuseitsemältä alavatsan lievään kipuun ja vessakäynnin yhteydessä huomasin limatulpan irronneen. Supistuksia alkoi tulla aamun mittaan, aluksi 10 - 15 minuutin välein, mutta jo puolen päivän jälkeen supistusten väli vaihteli 5 - 10 minuutissa. Mieheni oli päivän kutakuinkin normaalisti töissä, tekstailin ja soittelin välillä kuulumisia ja ruokatunnilla hän kävi tarkistamassa vointiani. Supistukset tuntuivat suurten kourien puristuksilta koko keskivartalossani ja alavatsaa vihlaisi aika ajoin.
Iltapäivän mittaan kävin suihkussa, retkotin säkkituolissa, konttailin ja olin selälläni jalat levällään. Erityisesti suihku oli tuona päivänä maailman mukavin keksintö. Kello 20 aikaan illalla mietimme kuumeisesti, pitäisikö meidän lähteä sairaalaan, koska supistuksia tuli edelleen tasaisesti 5 minuutin välein. Soitinkin sairaalaan ja sieltä todettiin, ettei meidän ainakaan kiireellä tarvitse tulla, kun lapsivesikään ei vielä ollut mennyt. Mieheni poikkesi vielä töissä, minä silittelin pyykkejä ja iltayhdeksän jälkeen päätimme, että lähdetään ajamaan sairaalaan, vaikka sitten turhaankin.

Klo 22 olimme perillä sairaalassa, kohdunsuuni oli 4 senttiä avoinna ja pääsin reiluksi puoleksi tunniksi kuuntelemaan lapsemme vahvoja sydänääniä ja katselemaan supistusten aaltoilua. Klo 23 menin suihkuun vajaaksi puoleksi tunniksi ja kun tulin suihkusta tunsin ensimmäiset kivuliaat supistukset. Mieheni hieroi ristiselkääni, kun yhtäkkiä tunsin voimakkaasti, että lapsi siirtyy alaspäin ja tuli tunne, että minähän synnytän hänet siinä seisaaltani lattialle. Karjaisin (myönnän) miehelleni, että hae nyt se hoitaja, on pakottava tarve ponnistaa. Hoitaja tuli, kävelin synnytyssaliin ja asetuin kyljelleni vuoteelle. Ponnistamisen tarve oli valtavan pakottava, ei kivulias vaan tunsin äärimmäistä tukaluutta ja epämukavuutta.
Synnytyssalissa ääntelin ja huusinkin paljon, olen aina reagoinut kipuun ja pelkoon äänellä. Kätilö puhkaisi kalvot ja totesi, että voin ruveta ponnistamaan seuraavan supistuksen tullessa, sillä lapsemme päälaki oli jo näkyvissä. Huusin ja kiljuin ja puristin mieheni käden mustelmille, en kivusta, vaan mielettömästä, paniikinomaisesta pelosta jota tunsin sillä hetkellä. En kerta kaikkiaan uskaltanut ponnistaa, en suostunut kätilön kehotuksiin.

Pahin pelkoni toteutui, kun kätilö totesi minun tarvitsevan pienen viillon, episiotomian. Arvatkaa huusinko vimmaisia vastalauseita, mutta hän totesi, että olen repeämäisilläni ja kuulemma tässä tapauksessa episiotomia voisi säästää kehoani. Vastalauseeni vaimenivat ja kyyneleet silmissä suostuin kohtaamaan pahimman pelkoni.
Koska pahin oli jo tapahtunut, parin supistuksen jälkeen päätin ponnistaa. Olin vaihtanut asennon puoli-istuvaan, tuntui paremmalta ponnistaa ikäänkuin lievästi alaviistoon. Puristin mieheni kättä, kätilö tuki polviani, murisin ja ponnistin kerran. Kätilö käski pidättää toista ponnistusta, luvan saatuani ponnistin ja koin ihanan, kevyen, vapauttavan tunteen, kun poikamme oli tässä maailmassa.

Poika syntyi käsi ja pää yhtäaikaisesti, mistä johtui tuo pakottava ponnistamisen tarve ja ilmeisesti todellinen pahan repeämisen vaara. Kolmella tikillä paikattiin limakalvohaavani poikani maistellessa ensimmäistä maitoateriaansa ja sitten jo kävelimmekin perhehuoneeseen ensimmäisen matkan perheenä. Kahden päivän päästä pääsimme kotiin, me kolme.
Synnytykseni oli nopeudessaan ja tuon episiotomian vuoksi aluksi traumaattinen, mutta mm. gynekologin arviona oli, että episiotomian ansiosta selvisin todella huomattavasti pienemmillä vaurioilla, kuin ilman toimenpidettä. Olin ylpeä itsestäni, syystä tai syyttä, etten tarvinnut kivunlievitystä, lähinnä niitä pelättyjä piikkejä. Rentoutuminen ja kivun ottaminen vastaaan auttoivat, en jännittänyt itseäni kivussa vaan annoin sen tulla, odotin huippua ja nautin kivun hetkittäisestä laantumisesta.

Poikamme syntymä oli elämämme suurin onni ja rakkaus häneen on ääretöntä. Luottavaisin mielin odotamme toisen lapsemme syntymää jouluna 2004.

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!