6.7.
Onpa ollut päivä!
Minulla oli tänään vapaata töistä ja sovin Katariinan kanssa treffit keskustaan. Lähdin tyytyväisenä matkaan, ilma oli taas kaunis kuten jo monta viikkoa on ollut.
Istuin kaikessa rauhassa bussissa, kun yhtäkkiä huomasin, että minulle tuli kamala olo. Siinä minä kökötin avuttomana bussissa, joka kiiti pitkin Länsiväylää. Epätoivoisena pengoin lauukuani jo koetin löytää edes muovipussia hätäavukseni - turhaan. Oloni huononi entisestään ja lopulta päätin pikaisesti jäädä bussista. Auto pysähtyi Hanasaaren pysäkille, säntäsin suin päin ulos ja oksensin suoraan viereisen ruusupensaan juurelle. Kun hetken toivuttuani nostin katseeni, kohtaisin lähemmäs kymmenen hämmentynyttä katsetta - pysäkillinen ihmisiä tuijotti minua. Tunsin miten uusi kuvotuksen aalto pyyhkäisi lävitseni ja kumarruin uudelleen puskaan. Ihmiset käänsivät katseensa nolona pois päin toivuttuaan yllätyksestään. Nieleskelin ja koetin ryhdistäytyä ennen kuin asetuin siivosti hymyillen muiden bussinodottajien joukkoon.

Kiertelimme Katariinan kanssa kaupungilla ja puhuimme - mistäpä muusta kuin vauvasta. Kävimme tietenkin läpi kaikki vauvanvaateosastot ja hypistelimme toinen toistaan suloisempia miniatyyrivaatteita. Vielä en kuitenkaan halunnut ostaa mitään, jotenkin minusta tuntuu, että pitää odottaa, että se maaginen 12 viikkoa tulee täyteen ja keskenmenoriski pienenee. Minä kun aina tahdon ottaa kaiken varman päälle...

Mutta enpä olisi uskonut, että sellainen muutaman millin pituinen otus, voi viedä kantajastaan todella kaiken puhdin. Kun viimein pääsin kotiin, olin aivan läkähtynyt. Romahdin sohvalle odottamaan S:ää töistä ja nukahdin siihen. Heräsin kun ovi kolahti ja koetin nousta epämukavasta asennostani, mutta joka paikkaa kolotti ja mahassa vihlaisi inhottavasti. Kaikesta huolimatta on ihanaa tuntea olevansa RASKAANA.

10.7.
Taas on viikko vierähtänyt. Olimme kaveriporukalla minigolffaamassa Otsolahdessa. Topi ja Katriina olivat ainoat, jotka jakoivat tiedon vauvastamme ja oli oikeastaan aika hauskaa, että meillä oli oma salaisuutemme.

Koko paikka muuten kuhisi leppäkerttuja, niitä on kuulemma tänä kesänä ennätysmäärin - alkavat jo purra kuulemma ihmisiäkin, kun kirvat loppuvat kesken...

 

 

13.7. - 9+6
Taidanpa alkaa merkitä tähän päiväkirjani otsikoihin viikot kalenterin sijasta raskausviikkoinani! Huomenna on neuvolan laskujen mukaan 10 viikkoa täynnä, aika mahtavaa.

Ilma on edelleen kaunis, harvinainen kesä täytyy sanoa. Onpa elämä ihanaa! Kävimme tänään ystäviemme kanssa Tapiolassa syömässä ja istuimme terassilla myöhään leppeässä illassa. Tunsin kyllä olevani aika kaukana porukasta, omissa maailmoissani. Ruoka oli kyllä herkullista ja ihan kiva oli tietenkin jutella niitä näitä, mutta kovin moni asia tuntuu aivan vähäpätöiseltä tämän odotuksen rinnalla. Mitä merkitystä on sillä, että Mika Salo pääsee ajamaan Ferrarilla, kun minussa kasvaa uusi ihminen?!?

18.7. - 10+4
Uh, minäkö kehuin tuossa edellä elämää? Ethän muistuta, miten vielä viikko sitten nautin jokaisesta kuvotuksesta... Viimeiset päivät ovat olleet tuskaa. Minua oksettaa kun syön ja kuvottaa kun en syö. Yökkäilen kun haistan jotain, näen jotain, kuulen jotain, ajattelen jotain... Itse asiassa olen käärinyt vihreän froteepyyhkeen pysyvästi polvistumisalustaksi wc-pytyn eteen niin runsaasti siinä nykyisin saan aikaani viettää. Vessaan saan juosta päätä pahkaa, kun tv:stä tulee K-kaupan ruokamainos tai kun kuulen Aaken ja Saken kesäkeittiön tunnusmusiikin. Vaikka olenkin nomraalisti ihan riippuvainen teestä, en voi edes kuvitella kupposta höyryävää juomaa joutumatta yökkäysrefleksin kouriin.

Töissä oli perjantaiaamuna pienimuotoinen palaveri ja taisin olla paikalle hoippuessani enemmän tai vähemmän vihreä, koska kiinnitin varsin tehokkaasti huomion itseeni (tai ehkä sisääntuloni oli muuten vain varsin näyttävä?). Siinä pöydän ääressä sitten koetin tieheään nieleksien vaikuttaa hyvin älykkäältä ja skarpilta. Muut hörppivät aamutuimaan kahvia ja se ei suinkaan parantanut vointiani. Lopulta minun oli itsehellinnän rippeilläni koottava luuni ja paettava vessaan. En ihmettelisi vaikka koko toimisto alkaisi aavistaa oikean asianlaidan. Vessasta palattuani väitin kyllä syöneeni edellisiltana ilmeisesti pilaantunutta makaronilaatikkoa, mutta pelkään pahoin, ettei hatara hätävalheeni olisi vakuuttanut sinisilmäisintäkään.

S on liikuttavan huolissaan minusta. Yleensä en saa syödyksi mitään ja silloin kun saan, joudun pikapikaa yleensä rientämään vessaan oksentamaan. Jonain päivänä olen voinut syödä vain ananasmurskaa, toisena vihreitä omenoita. Eilen en koko päivänä ollut saanut niellyksi muruakaan ja iltamyöhällä äkkäsin, että mieleni teki kuivattuja aprikooseja. En edes tiedä, onko niitä hyvä syödä näin raskausaikana, eikä meillä mistään niitä löytynytkään. Kultainen S oli ihan tosissaan lähdössä ostamaan moisia jostain huoltoasemalta. Onneksi sain hänet vakuuttuneeksi siitä, että jos hän kaivaisi pakastimesta vadelmia, saattaisin pelastua nälkäkuolemalta. (S hoitaa meillä muutenkin tällä hetkellä koko ruokahuollon, itse en voi missään nimessä avata jääkaappia tai pakastinta, oikeastaan koko keittiö jo aiheuttaa kylmiä väreitä selkäpiissäni.)

19.7. - 10+5
Aivan kuten arvasinkin. Tänään tullessani töihin sain vastaani monta tutkailevaa katsetta ja ihmettelevää silmäparia. Kukaan ei kysynyt mitään, kukaan ei sanonut mitään, mutta koko toimisto tarkkaili minua piinkovin silmin. En yhtään ihmettelisi, vaikka he selkäni takana supattelisivat ja tekisivät omia päätelmiään. Kuvittelenkohan vain? Ainakin koetin livahtaa vessaan mahdollisimman huomiotaherättämättömästi, mutta se oli vaikeaa, kun koetin pidätellä oksennusta. Paha oloni ei vieläkään ole laantunut. Hieman lohtua ja apea sentään tuo jatkuva napostelu. Olen piilottanut ylimpään työpöydän laatikkooni lomakevihkojen alle suklaata (3 Fazerin sinistä patukkaa, kaksi Daijmia), toiseen laatikkoon puhtaiden A4:sten taakse suolakeksejä ja kolmannessa pidän muutamaa tuoretta vihreää omenaa kirjekuorten päällä. Tämän ensiapupakkauksen voimin selvisin tästä päivästä melkeinpä kunniallisesti, mutta tulevaisuus ei näytä kovin ruusuiselta. Vielä elokuun puoleen väliin pitäisi jaksaa töissä.

21.7. - 11
Kuvotuksen lisäksi päivittäisenä riesanani (ja oikeastaan oksentelua kurjempana) ovat vihlaisut mahassani. Ne ovat kuulemma normaaleja, kohdun kasvuun liittyviä, mutta en osaa suhtautua niihin kovinkaan rauhallisesti. Vähintään kerran päivässä mielessäni käy karmaiseva ajatus vaanivasta keskenmenosta. No, jos minun on löydettävä jotain positiivista alituisesta vessassa yökkäilystäni, niin jotkut väittävät, että kovin pahoinvoivat äidit saavat hitusen harvemmin keskenmenoja. Lohtu se on laihankin lohtu... Tänään on kyllä jo 11 viikkoa täynnä - pian olemme siis muutenkin jo turvallisemmilla vesillä.

24.7. - 11+3
Olen keksinyt uuden himon - Marianne-karkit... Hotkisin niitä vaikka kuinka, siitä vain ei taitasi neuvolantäti tykätä... (Onneksi kukaan ei pakota minua kertomaan tästä paheestani neuvolassa.)
Jostain ihmeen syystä Marianneja voisin syödä rajatta, vaikka lähes kaikki muu suuhunpantava äklöttää jo ajatuksenakin. Olen kuullut väitettävän, että odottajien mystiset himot johtuisvat elimistön erityistarpeista raskausaikana. Onkohan minulla siis vakavakin minttusuklaapuutos J?

26.7. - 11+5
Pöh, nenäni on kolmatta viikkoa tukossa. Ensin luulin, että se johtui alkavasta flunssasta, sitten allergiasta, mutta nyt tämä alkaa kyllä tuntua jo vähän oudolta. Nukkumaanmennessä olo on kamalin, välillä en voi hengittää lainkaan nenän kautta. Pitääpä ottaa selvää asiasta.

28.7. - 12
Tänään oli toinen neuvola ja 12 viikkoa täynnä.

Oli lääkärikäynnin vuoro, ensimmäinen kolmesta raskauden aikana. Ennen lääkärille pääsyä hoitaja lupasi minulle ja S:lle, että lääkäri koettaisi kuunnella sydänääniä, mutta varoitti samalla, etteivät ne välttämättä löytyisi vielä tässä vaiheessa raskautta.

Aluksi juttelimme hetken lääkärin kanssa. Hänestä nenäni tukkoisuudella ei ole mitään tekemistä raskauden kanssa. Hän lupasi, että voisin käyttää nenäsuihkeita viikon ajan, jos siltä tuntuisi.

Lääkäri taisi hämääntyä, kun olin kovin hyvävointinen. Kortomanani pahoinvointini ei tuntunut häntä huolettavan vielä, vaikka painonikaan ei ollut noussut. Lääkäri käski syödä aina kun voin ja mitä hyvänsä pystyn. No järkeä käyttäen tietenkin...

Hetken päästä kävin tukimuspöydälle - vihdoin jotain konkreettista. Lääkäri tunnusteli mahaani ja etsi kohdun yläreunan ja tarkisti kohdunsuun tilanteen. Kaikki hyvin.

Viimein koitti odotettu hetki. Lääkäri kaivoi esiin dopplerlaitteen antureineen ja pursotti kylmää geeliä mahalleni. Hän liikutti anturia hitaasti yli vatsani. Pelkää sähinää, viestejä tyhjyydestä. S seisoi vieressäni ja kuunteli jännittyneenä. Toivoin niin kovasti, että jotain kuuluisi, että pidättelin hengitystäni. Lisää säriseviä sekunteja. Äkkiä lääkäri pysäytti liikkeen ja väänsi nappia laitteen etuseinässä.

"Ziuh ziuh ziuh ..."

"Siinä se teidän pikkuveturinne nyt on", lääkäri hymyili.

Kuulimme minussa sykkivän elämän äänen. Elämämme vaikuttavin ja kaunein ääni... Kaiken sen kohinan ja rahinan keskellä suhisi hurmaava pieni sydän ja valaisi hymyllä kahdet maailman onnellisimmat kasvot.

Siirry elokuun päiväkirjaan