2.8. - 12+5
Kävin kirjastossa ja lainasin nivaskan odotus- ja vauvakirjoja. Ha ha. Lääkäri oli kuin olikin väärässä: ainakin kahdessa odotusajan vaivoja käsittelevässä kirjassa mainittiin tukkoinen nenä raskausoireena. Limakalvot kun turpoavat niin alhaalla kuin ylhäälläkin...

Paha olo se vaan ei tunnu helpottavan, tosin puuskat tulevat aalloittain. Toisinaan saatan hetkittäin jopa kuvitella voivani kohtuullisen hyvin. En tosin tänä iltana. S tuli töistä ja koetti suukottaa minua, mutta olin jo puolitiessä matkalla vessaan - hän oli syönyt hetkeä aikaisemmin palasen lounaasta ylijäänyttä kalaa, yöks. No, jos olen normaalitapaus, tätä kestää enää viikon pari, toivoisin sitä ihan vauvankin takia (Pelkkä Marianne-ruokavalio tuskin takaa parasta mahdollista elämän alkua kenellekään.).

4.8. - 13 (jo!)
Huh - hengissä yhä! Kerroimme tänään vanhemmilleni ja sisarelleni vauvasta... En varmaan ole koskaan näin jännittänyt... Mutta S:n vanhemmat on vielä jonain päivänä edessä, ja se on vielä hurjempaa, he kun pitävät meitä vielä kovin nuorina...

Menimme vanhempieni luokse jo alkuillasta, söimme ja keskustelimme niitä näitä. Minä en tainnut kyllä saada palaakaan niellyksi. Lopulta kun istuimme teekupposten ääressä, ja aikana pohjustettua sain kuin sainkin sanottua tärkeät sanat:

"Meillä olisi vähän asiaa..."

Kysyviä katseita.

"Me saamme keväällä ehkä vauvan" sain jotenkuten soperretuksi. Äitini hymyili aivan kuin olisi jo aavistellutkin, isäni katsoi yllättyneen uteliaana, siskoni hämmästyneenä. Hetken hiljaisuuden jälkeen ryöppysivät kysymykset ja onnittelut. Näin kyllä vanhempieni lämpimistä katseista, että he olivat molemmat ilahtuneita, heidän esikoistyttärensä saisi lapsen... Murkkuikäinen siskoni oli kai lähinnä ihmeissään, mutta iloinen toki puolestani ja varmasti aika utelias!

Kevein mielin palasimme S:n kanssa kotiin, tiesimme että taas muutamassa uudessa sydämessä olisi paikka pienokaisellemme.

6.8. - 13+2
Huoleni S:n vanhempien suhteen oli turha... S oli tänään soittanut töistä äidilleen ja sitten isälleen.

"Sinusta tulee isoäiti", hän oli tokaissut ykskantaan. Uutinen oli kuulemma otettu vastaan melko tyynesti hämmästyen. S:n isä oli kai ollut rehellisesti häkeltyneempi, mutta kuitenkin iloinen.

Kaipa se on vaikea paikka, kun kuulee tulevansa isovanhemmaksi, vaikka tunteekin itsensä nuoreksi. Mutta pitääkö isovanhempien sitten olla jotain vanhuksia? Sukkia kutovia ja lättyjä paistavia mummoja, puuverstaassa kynttilänjälkoja naputtelevia paappoja? Joillekin arvokas harmaantuminen ja hiljentyminen varmaan sopii, mutta voihan mummi olla vaikka millainen bailaaja, pukeutua tulipunaiseen ja ajaa avoautolla. Ja kunnon vaari voi käydä punttisalilla, valmistaa gourmetaterioita ja olla elämänsä vedossa. Miksei?

 

9.8.
Mistähän sitä aloittaisi...

Ensinnäkin, kuten huomaat, en kirjoita päiväkirjaan, kuten yleensä. Olimme viikonlopun maalla ja unohdin kirjan sinne. Pari viikkoa saamme nyt sitten käydä näin "kirjeenvaihtoa" keskenämme...

Toiseksi... En malta pysyä nahoissani - tänään menemme ULTRAAN! Sain tuskin nukutuksi yöllä, kun olin niin innoissani. Ihanaa, että täällä Espoossa ultraan mennään jo näin aikaisin! En olisi millään malttanut odottaa viikolle 18...

Poliklinikka-aikaamme on vielä monta tuntia, mutta vain tuleva ultraääni pyörii mielessäni: Kohta, ihan kohta saamme nähdä pikkuisemme melkein oikeasti! S:kin on innoissaan, mutta ei sentään ihan yhtä höpsö kuin minä, hieman partaansa naureskellen hän seuraa vaahtoamistani. On hän kuitenkin jo hyvissä ajoin järjestänyt äitinsä meille kyytimieheksi (-naiseksi?), Jorviin kun on muuten niin hankala päästä.

No ei taida tästä kirjoittamisestakaan tulla tuon taivaallista nyt, minähän ihan tärsisen!

- - -

(illemmalla)
JJJ!!!
En minä turhaan tätä päivää odottanut! Olipa ihanaa... Koetan aloittaa alusta:

Meillä oli aika siin klo 14.30. Olimme hyvissä ajoin Jorvin äitiyspolilla. Kanslian ikkunassa meitä tervehti pullea leluhaikara, joka kantoi nokassaan pientä vaaleanpunaista nyyttiä. Ketään muuta Vastaanotossa ei ollutkaan ja meillä oli aikaa katsella ympärillemme. Odotusaulassa oli hiljasta, penkit olivat tyhjillään, vain yhdessä nurkassa istui nuori sinivillapaitainen nainen. Kun etsimme itsellemme sopivat paikat näin naisen vähän paremmin ja kateellisena panin merkille hänen ihanan pyöreän mahansa. Nousin ylös jaloittelemaan ja vilkaisin peilin ohi kulkiessani sivusilmällä omaa mahakumpuani - turhaan. Näytin lähinnä hieman tavallista itseäni pullukammalta, en suinkaan salaperäistä onnea hohtavalta odottavalta äidiltä. Huokaisten jatkoin matkaani. Vastaanottoon oli ilmaantunut kätilö, ja kävin ilmoittautumassa. Kätilö kehotti minua käymään vessassa. Alkuraskauden ultra tehdään sisäisesti ja virtsarakon kannattaa olla tyhjä, päinvastoin kuin mahan päältä tehtävässä ultrassa. Kello oli jo melkein puoli.

Vessassa käytyäni palasin takain S:n viereen. Mahaani kipristi ja melkein vapisin jännityksestä, S:kin oli poikkeuksellisen vaisu.

Kello oli jo lähempänä kolmea, kun käytävällä avautui ovi ja ystävällinen naisääni kutsui minua nimeltä. Nousimme ja kävelimme jännistyksestä tutisenvin jaloin pieneen hämärään huoneeseen, jonka verho rajasi kahtia. Ojensin äitiyskorttini ja nainen tutki sen tietoja ja kirjoitteli niitä koneelle, samalla hän kyseli raskauskuulumisiani.

Lopulta hän kehotti minua riisumaan housuni ja käymään verhon taakse tutkimuspöydälle. S istui pöydän viereen ja piti kädestäni kiinni. Hoitaja (vai olikohan hän kätilö?) selitti tutkimuksen kulun ja otti ultra-anturin esiin.

Uteliaan pelokkaana seurasin katonrajassa olevasta tv-ruudulla muuttuvaa harmaata kuvaa. Äkkiä mustaharmaasta massasta alkoi erottua jotain muutakin; tummaa ja vaaleaa - liikettä... Hoitaja hymyili:

"Tuossa, näettekö, on sydän."

Ja totta, siinä näkyikin äkkiä pieni sykkivä piste tummanharmaassa meressä.

"Hyvältä näyttää", hoitaja hymyili ja liikutti anturia. Kuvaan ilmestyi pienen pieni käsi, viisi sormea heilui keskellä tummaa maisemaa. Tuskin silmiäni uskoen haukoin henkeäni ja S puristi kättäni. Sisälläni kasvava elämä liikkui, muutti asentoaan, kääntyili, vilkutti.

"Tuossa on mahalaukku, se on täynnä lapsivettä, jota vauva nielee koko ajan", hoitaja selitti ja näytti tummaa läiskää ruudulla. Anturia hetken käänneltyään hän sai näkyviin melkein koko vauvan. Meidän lapsemme! Jos joku on väittänyt ultrakuvaa epämääräiseksi, hän on kyllä ollut väärässä! Kuvasta hahmotti aivan selvästi pienen asukin päineen, masuineen ja käsineen. Jalat eivät oikein mahtuneet kuvaan.

"Mitataanpa sitten pituus..." hän sanoi ja napsautteli laitteellaan. Kuva pysähtyi ja ruudulle ilmestyivät pienet pilkut, joiden välissä oli lapsemme pepusta päälakeen. Hän napsautteli taas, kuva heräsi eloon ja pysähtyi uudelleen, vauvamme oli hieman toisessa asennossa ja pilkut mittasivat pää-perämittaa jälleen.

"7,5 senttiä", hoitaja sanoi. "Sitten vielä reisiluu..." hän pyöritteli kuvaa: "11 milliä. Vauva on siis noin kymmensenttinen nyt."

Lopuksi hän etsi ruudulle pään. Jopa aivojen rakenne erottui liikuvassa kuvassa ilmiselvänä. Taitavasti hoitaja napsautteli ja mittasi vauvan pään korvasta korvaan. Hetken kuluttua kuvassa oli vauvan niska ja kaula, ilmeisesti hoitaja tutki myös niskapussin paksuuden. (Poikkeuksellisen paksu niskapussi ilmeisesti kertoisi mahdollisesta kehityshäiriöstä ja tuota paksuuden mittausta tutkitaan Jorvissa uutena raskausseulana. Ongelmat ovat nähtävissä vain muutaman viikon ajan juuri tässä 13. viikon kieppeillä, siksi tämä ultratutkimus tehdäänkin täällä jo näin aikasin.)

Äkkiä tutkimus olikin ohi, aivan liian pian. Nousin pöydältä ja puin ylleni. Olo tuntui kummalliselta - toisaalta olimme nyt nähneet rakkaan vauvamme ilmielävänä, ja toisaalta minun ainakin oli vielä aika vaikea kuvitella sitä pientä kymmensenttistä ihmisentainta sisälleni.

Hoitaja repäisi printteristä pätkän kuvia vauvastamme ja ojensi ne S:lle muistoksi. Hän naputteli mittoja koneelle ja tietokone ilmoitti uudeksi arvioiduksi sikiön iäksi 13+1 viikkoa. (Raskauskiekon mukaan olisi ollut ylihuomenna jo 14 kasassa. )Hoitaja täytti äitiyskorttiani ja juttelimme hetken. Lopuksi hän toivotti meidät tervetulleiksi tutustumaan synnytysosastoon - sitten viikolla 35. Ikuisuuksien päästä siis!

Polin aulassa S:n äiti jo odotteli meitä. Kaivoimme hänelle nähtäväksi jo huolellisesti äitiyskortin väliin laskostamamme kuvat. Liikuttuneena hän katseli ensimmäisen lapsenlapsensa kuvia ja minusta näytti aivan siltä, etteivät kyynelet olleet kaukana, mutta ehkäpä se johtui vain omista kostuneista silmistäni.

S:n äiti ajoi minut sitten suoraan töihin. Jäin pari korttelia ennen toimistoa pois kyydistä, koska ruuhka keskustassa oli melkoinen. JA kas, Anita käveli minua vastaan. Hetken emmittyäni päätin kertoa hänelle.

Tervehdittyämme kysäisin muina miehinä:

"Arvaapa mistä olen tulossa?" ja vedin esiin käsilaukustani äitiyskorttini, taisin loistaa kilometrien päähän pakahdutettua iloa.

Puoliksi sen näköisenä, että aavisti jo mitä aioin kertoa, Anita ojensi kätensä ja otti vastaan ojentamani ultrakuvat. Hän avasi käärön hellävaroen.

"Ihanko totta?" hän kiljaisi ja ryntäsi halaamaan minua. "Meidän pitää mennä juttelemaan", hän jatkoi vauhdilla.

"Minun pitää kyllä mennä nyt töihin, olen jo myöhässä", minä harmittelin ja lupasin kiireesti soittaa huomenna.

Juoksin portaita ylös toimistoon, ja kiikutin huomaamattani äitiyskorttiani varsin näkyvästi kädessäni. Pyyhälsin pöytäni ääreen ja aloin käydä päivän postia läpi. Kortin olin laskenut eteeni.

Pomoni tuli pöytäni ääreen ja kyseli ystävällisesti kuinka lääkärissä oli mennyt.

"Hyvin, hyvin. Lääkäri vain oli myöhässä, kuten he tuppaavat", minä selittelin, enkä suostunut tyydyttämään Pomoni uteliaisuutta sen enempää. Vasta kun hän oli poistunut huoneesta äkkäsin äitiyskorttini, joka oli koko ajan ollut pöydällä aivan Pomon nenän alla... Näkikö hän jotain? Ihme jos ei nähnyt!

13.8. - 13+5 (ultran mukaan)

Viimeinen työpäivä - ja millainen! Aamulla Anni tuli kysymään minulta, olisiko minulla aikaa lähteä kahville. Lupasin lähteä heti, kun olisin saanut paperini ojennukseen.

Kymmenen kieppeillä, olin lajitellut omat paperini ja töihin jäävät paperit omiksi nipuikseen ja koputin Annin ovelle. Hän hymyili pöytänsä äärestä, heitti takin olalleen ja käveli ovelle.

"Mennään tuohon alas, työpaikka tarjoaa", hän ilmoitti ja lampsimme alakerran lounaskahvilaan. Tilasin teetä, mutta Anni otti minulle myös leivoksen.

"Kuulehan", Anni aloitti. "Miten tämän nyt sanoisi... Olet aika läheinen työkaveri ja siksi me päätimme, että minä kysyn sinulta ihan suoraan tätä... Toimistossa on vähän puhuttu, kun olemme huomanneet kaikenlaista ... ja tuota Pomo sanoi myös jotain sellaista ja kun nyt olet lähdössäkin niin... No me olemme aika uteliaita, voisitko..."

Hymyilin vaikka tunsinkin oloni vähän tukalaksi:

"Niin?" kannustin Anni-parkaa jatkamaan, vaikka tiesinkin jo melko varmasti mistä kiikasti (kuten sinäkin varmaan).

"No ei kai auta kuin kysyä, vastaa jos tahdot. Oletko sinä raskaana?"

Puraisin huultani ja mietin hetken, miksi kertoisin tai jättäisin kertomatta.

"O--olen", kakistelin lopulta. "En kyllä aikonut siitä vielä kertoa, mutta sama kai se, ehkä teidän on hyvä tietää muutenkin".

Annin kasvot rentoutuivat ja silmät alkoivat loistaa:

"Onnea, ihan hirmuisesti!" hän toivotti sydämestään. "Saako tästä kertoa muillekin, koko toimisto pakahtuu uteliaisuudesta."

Emmin hetken, mutta ajattelin, millaiseen välikäteen Anni joutuisi, jos tietäisi yksin ja muut utelisivat häneltä. Annoin kaivatun luvan.

Palasimme pitkältä kahvitauolta työntäyteiseen toimistoon. Kukaan ei ollut huomavinaan paluutamme, mutta panin kyllä merkille lukuisat uteliaat vilkaukset.

Jatkoin töitäni kuin ennen. Kukaan ei tullut sanomaan mitään ja ajattelin, että he unohtivat koko jutun, kun olivat saaneet kaipaamansa vastauksen. Kello tikitti tasaisesti ja tunnit kuluivat, työaikani hupeni hupenemistaan. Soitin pari puhelua ja koputin pomon ovelle:

"Voisin varmaan vähitellen lähteä, pärjäättekö te nyt...?" kysyin ihan muodon vuoksi, kaikki työt olin tehnyt.

"Tässä olisi vielä pari lomaketta, viitsitkö laittaa näihin leimat ja pujottaa ne kuoriin, ne pitäisi saada lähtemään tänään."

Huokaisten hymyilin ja otin paperit kiltisti, vaikka mielessäni sadattelinkin, ettei kukaan muu muka voinut tehdä moista, vaikka olin viimeistä päivää töissä. Lampsin paperit kainalossa pöytäni ääreen ja kaivoin leimasimen ja nivaskan ruskeita kuoria. En katsonut lomakkeita sen kummemmin, lätkin vain leimoja niiden alalaitaan.

En ollut tehnyt kuin pari kuorellista valmiiksi, kun kuulin outoa ääntä aulasta; kolinaa ja supinaa. Sitten huoneen ovi avautui jo koko toimiston väki marssi sisään.

"Halusimme kiittää sinua hyvin tehdystä työstä ja iloisesta seurastasi täällä. Ja etenkin tahdomme toivottaa sinulle oikein antoisaa jatkoa ja onnea odotukseen ja voimia vauvan kanssa..." Anni selitti hymyillen.

Sitten astui Pomo eteeni ja ojensi suloisen kukkakimpun ruusuja ja päivänkakkaroita, johon oli sidottu kiinni lahjanarulla pieni erillinen ruusunnuppu. Olin ihan häkeltynyt ja olin juuri änkyttämässä, että eikö tällaisia yleensä anneta vasta vauvan synnyttyä, kun Petra veti kätensä selkänsä takaa ja ojensi pienen pehmoisan paketin:

"Se on pikkuiselle, meiltä kaikilta", hän sanoi ja hymyili lämpimästi.

En saanut enää sanaa suustani, tunsin vain miten vedet nousivat silmiini. "Kiitos", sain lopulta nyyhkäistyä avatessani pakettia ja nostaessani esiin vaaleanvihreän pehmopingviinin.

Lopulta koko toimiston väki (no kaikki 6) hälisivät ympärilläni ja toivottivat hyvää jatkoa ja vannottivat minua soittamaan ja käymään vauvan synnyttyä. Uskomattomia työkavereita! He olivat hankkineet kukat torilta jo aamulla ja pingviinin oli Pomo käynyt valitsemassa Stockalta ruokatunnilla. Heidän vain piti varmistaa, että olen raskaana, ennen kuin uskalsivat lahoja antaa. Jäipä hyvä mieli.

 

18.8. - 14+3
Mökillä
Onpa mukavaa taas kirjoittaa taan ihan päiväKIRJAAN. Ja aika kiva muutenkin olla mökillä. Aikaa täällä on loputtomasti, järveä on ihanan rauhoittavaa katsella, sauna rentouttaa ja uni tulee heti, kun silmät sulkee. Huomaa, että olemme lomalla, kun päivän kohokohta on ajaminen kirkonkylille markettiin ostoksille. Tämä on lekottelua parhaimmillaan. Olen myös huomannut, että muutenkin jo helpottamaan päin ollut pahoinvointini on täällä tiessään. Liekö syynä mukavan wc-pyyheviritykseni puuttuminen? En tiedä - joka tapauksessa minun on hyvä olla. S:nkin kanssa olemme saaneet ihan uudella tavalla puhuttua ja läheisyytemme on ihan toista luokkaa kuin kaupungin kiireessä.

Ihania ovat illat hämärtyvän luonnon keskellä, rakas, saunalta tuoksuva ihminen vierellä, hiljainen laskevan auringon punertama järvi läikehtivänä silmien edessä. Aika voisi pysähtyä hetkeksi.


Siirry seuraavaan osaan

Viikot 9-12 Viikot 16-22