Rakas Päiväkirja,

16+4

Kylläpä aika kuluu... Juurihan minä loikoilin mökin kuistilla ja nyt ovat opinnot jo käynnistymässä täydellä teholla. Ja olen jo 5. raskauskuulla! Hurjaa, eikö? No nyt olen lakannut ainakin pelkäämästä keskenmenoa, yli 15 viikkoa on reilusti ja takana ja kaikki on mennyt hyvin.

Oma vointini on vähän sitä sun tätä. Olen tosi väsynyt ja vaikka opiskelut innostavatkin, en millään jaksaisi aloittaa taas aamuherätyksiä, kotiläksyjä, ryhmätöitä, kiirettä... Pahoinvointi sentään on loppunut, mikään ruoka ei tosin vieläkään oikein maistu. Taidan olla vähän hassu, kun odottelen jo potkuja, kuulostelen iltaisin, josko jotain masussani tapahtuisi... Mutta ensisynnyttäjä kun olen, lienee turhaa kovin tosissaan mitään vielä viikkoihin kuulostella.

16+5

3. kerta nauvolassa. Painot, pissat, paineet... Kaikki oli hyvin, hemoglobiinikin kuulemma mainio, väsymykseni ei ainakaan raudanpuutteesta siis johdu. Käynnin kohokohtana oli tietenkin taas sydänäänet - harmi vain, ettei S päässyt mukaan töiden takia. Oli hupaisaa, miten tällä kertaa sydän kuulosti pieneltä laumalta hyvin pieniä villihevosia. Ääni sitä paitsi löytyi sillä siunaamalla, kun täti sai anturin mahalleni, ei tarvinnut turhia jännittää siis J!

17+4

Mahan kasvua odottelen edelleen turhaan. Mikä lehti se väittikään, että pienillä ja pyöreillä masu on näkyvillä jo 16. viikolla. Pötyä, minua on huijattu! Samat vanhat arkihousuni menevät yhä päälleni, eikö kukaan tietämätön aavista tuon taivaallista.

Opiskelut ovat nyt sitten alkaneet. Onneksi minulla on luentoja vain iltapäivisin, tai tietenkin on, kun en ottanut ainuttakaan aamukurssia. Olisi vain hauskaa, jos opiskelukaverini näkisivät mahastani asianlaidan, jos vaikka saisin vähän ymmärtäväisempää suhtautumista... En ole vielä kenellekään yliopistolla vauvasta kertonut, heidän maailmansa on niin toisenlainen kuin minun, he eivät vauvoista haaveilekaan vielä vuosiin.

17+6

Tapasimme viimeinkin Anitan kanssa, kylläpä taas oli ollut molemilla kiireitä. Innoissaan Anita kuunteli vauvajuttujani, mutta tunsin oloni koko ajan vähän epämukavaksi, ihan kuin olisin jotenkin loukannut häntä. Koetin kysellä Anitan omia kuulumisia, mutta hän ei ollut kovin halukas kertomaan mitään. Sen verran sain urkituksi, että Anitan pitkäaikainen hyvin kimurantti ja sekava suhde erääseen nuoreen mieheen oli nyt lopullisesti ohi (toistaiseksi, ajattelin mielessäni heidän historiansa tuntien). Anita oli kovin hiljainen, emmekä jaksaneet istua teekupposten äärelläkään kuin joitakin tunteja. Hyvästelimme ja lupailimme soitella "pian", vaikka taisimme molemmat tietää, että tuskin otamme ihan vähään aikaan toisiimme yhteyttä. Ilta oli vähän surumielinen. No, S ainakin ilahtui, kun tulin ajoissa kotiin.

18+5

STRESSIÄ! Miten minä taas onnistuinkin valitsemaan tällaisia kursseja! Huomiseksi pitäisi kirjoittaa 20-liuskan essee ja lukea n. 150 sivua ja harjoitella vielä eräs suullinen esitys. Ylihuomenna vielä pitäisi tehdä iltamyöhään ryhmätyötä kielikurssin tiimoilta. Ja mitä minä tietenkin teen? - Kirjoitan murmutuksia päiväkirjaani! Mikseivät raskaana olevat saa mitään helpotuksia???

Vauva on jatkuvasti ajatuksissani ja antaa minulle ihmeesti kuitenkin voimaa (vaikka imeekin sitten energiaa sitäkin tehokkaammin...) Mihin hyvänsä menenkin, tiedän, etten ikinä ole yksin: sisälläni kulkee maailman ihanin pieni ihme!

19+0

Ei VIELÄKÄÄN potkun potkua. Vauva taitaa kovasti ajaa minua järjiltäni. En voi mistään tietää, onko sillä kaikki hyvin, jos mokoma ei vaivaudu edes morsettamaan minulle kuulumisiaan. 20. viikkokin alkaa huomenna.

20+0

Puoliväli saavutettu! Tänään on aihetta juhlia, vaikka tokkopa S muistaakaan koko Suurta Päivää. Eikä tunnu Nasuliinikaan muistavan, vaikka niin toivoin hänen tänään hieman töytäilevän masussani.

Syksy en tänä vuonna ole lainkaan osoittanut alkamisen merkkejä. Puut ovat vielä lehdessä ja ilma on lämmin. Tänäänkin lampsin luennolle takitta ja ohuissa housuissa. Ikävä kyllä arkihousuni menevät vaivatta jalkaani vieläkin. Jos oikein yritän, saatan jo saada mahaani vähän näkyviin, mutta kukaan ei ole vielä mitään sanonut. Luulevat varmaan minun aina vain lihovan ja lihovan.

20+2

S tuli toissapäivänä töistä käsi selän takana. Hymyillen hän ojensi minulle pikkuriikkiset farkkuhaalarit, tuskin nuken ylle sopivat. Hän oli ruokatunnilla käynyt kauppoja kiertelemässä ja muistanut tärkeän päivän. Illalla söimme ihanaa salaattia ja siemaisin hieman kuohuviiniäkin S:n lasista. H-hetki on koko ajan lähempänä ja lähempänä.

21+4

Elämä on jotenkin harmaata. Ei tietoakaan keskiraskauden kukoistuksesta tai tarmosta. Harmaana hiiviskelen kotona ja välttelen opiskelupapereitani. Vauva ei potki vieläkään.

21+6

Poks. Poks poks. Siltä se tuntui. Ihanalta. Pieniltä kaloilta, perhosilta, enkelin siiven sipaisuilta... Tai saippuakuplilta. Eilen nukkumaan käydessäni olin tuntevinani jotain ja pyysin S:aa koittamaan. Hän laski hellästi korvansa mahalleni ja siinä samassa me tunsimme sen molemmat. Pienet keijunkevyet hipaisut muuttuivat pikkumoukarien takomiseksi, Nasuli koetti hetimiten selvästi komentaa isäänsä mojauttamalla tätä suoraan korvalle. Minkä pienenä oppii...

22+0

Olo on selvästi parempi, ja mieli korkealla. Nasulin liikkeitä minä siis kaipasin, ja nyt olen taas tyytyväinen elämääni. Eilen ja tänään on pieniä tervehdyksiä kuulunut vain harvakseltaan. Kai ne vielä ovat niin pikkuriikkisiä, etten huomaa niitä kuin levossa olessani. No, sainpahan hyvän syyn käydä pitkäkseni useammankin kerran päivässä.

Koulu ei suju. Luennoilla piirtelen muistipanojen sijasta pieniä vauvoja ruutuvihkoon, esseetä pohtiessani ajatukset harhaantuvat omille seikkailuilleen. Opiskelukaverien jutut tuntuvat kovin tyhjänpäiväisiltä, eikä heille tee mieli paljastaa, miten sisälläni myllertää. Onneksi sentään käyn englanninkurssilla, jossa voi osan suorittaa kirjoittamalla runoja...

A faint swish.
Was it a hiccup of a butterfly?
Or a tail of an angel?
And I’m wondering
Is anybody in there?

 


Siirry uusimpiin kuulumisiini

Viikot 13-15 Viikot 23-28