Tyttö idästä

16.6. oli se keskiviikko, jolloin vihdoin, kahden ja puolen vuoden odotuksen jälkeen, saimme tietää, kenen vanhempia meistä tulisi. Mieheni oli kotona sairaana, minä olin töissä; niinpä se oli hän, joka vastasi puhelimeen kun Se Puhelu tuli.
" Onneksi olkoon, olette saaneet lapsiesityksen Kiinasta," sanoi Pelastakaa Lapset ry:n virkailija. Mies ei muista puhelusta juuri muuta, vaikka olikin onnistunut säheltämään paperille joitain tärkeimpiä tietoja. Sitten hän soitti minulle.
" Arvaa mitä?" hän aloitti.
Arvasin.
" No mitä?" sanoin kuitenkin, ääni täristen.
" Meillä on tytär!"
Hän tavasi minulle puhelimessa tytön kiinalaisen nimen. Hän kertoi, missä tyttömme lastenkoti sijaitsi. Kertoi, että nuppusemme oli vasta vajaan vuoden ikäinen. Marssin työpaikan pienessä puhelinhuoneessa ympyrää ja hymyilin ja nauroin aivan hysteerisenä, pulssi hakaten. Kun puhelu loppui, syöksyin autolle ja kotiin miestä halaamaan.

Pelastakaa Lapset ry:n toimistossa saimme silmiemme eteen kolme kuvaa: yksi passikuva, jossa melkein kalju söpöläinen tuijottaa kameraa; yksi kuva, jossa tämä pikku sulotar istuu kävelytuolissa; ja yksi, jossa hän makoilee lattialla huovan päällä, silmät punaisina itkemisestä. Hämmästyimme: kuvista näkyi, että lapsi oli täydellinen. Meidän tyttäremme, täydellinen. Miten meille, oudoille ja vähän hassunnäköisille vanhemmille, oltiin suotu näin täydellinen pieni tytär?

Kesti ikuisuuden, melkein kaksi kuukautta, ennen kuin byrokratian rattaat pyöräyttivät meidät kohti Kiinaa. Ikävä oli hirveä. Oli vain pakko luottaa siihen, että tyttäremme sai parasta mahdollista hoivaa ja että hänen hoitajansa olivat hyviä ihmisiä. Lentokoneen noustessa aurinko hiipi ikkunasta pitkin penkkirivejä kuin ilo, ja pyyhin kyyneleeni kämmenselkääni.

Tyttäremme trooppisessa kotimaakunnassa ilma oli kuin kuumalla vasaralla lyöty. Hotellihuoneeseen oli jo aseteltu valmiiksi vaaleanpunainen pinnasänky. Hotelli oli täynnä kiinalaisia pienokaisia ja länsimaisia vanhempia ja kaikki hymyilivät toisilleen sitä uusien ja odottavien vanhempien melkein yllättyneen ihastunutta hymyä.

Maanantaina 9.8. kipusimme koko hakuseurue bussiin ja ajoimme siviiliasiaintoimistolle. Hisseihin mahtui vain muutama pariskunta kerrallaan, ja tungeksimme hissiaulassa kaikkien tukkeena. Meidät johdatettiin juhlasaliin, jossa oli puhujanpönttö ja koristeena Suomen ja Kiinan liput. Kauempaa käytävältä kuului monen, monen lapsen itkua. Odottelimme siinä huoneessa muutamia minuutteja, mutta se tuntui tunneilta. Sitten pidettiin puheita. Esiteltiin lastenkotien henkilökuntaa. Puhuttiin taas. Ja sitten viimein opas poistui järjestämään lasten esittelyä.

Kaikki kymmenen lasta tuotiin sisään jonossa, kukin hoitajan sylissä. Tunnistimme oman tyttäremme heti - pieni, hoikka, täydellisen suloinen, aivan hirveän peloissaan violettipuseroisen hoitajan käsivarsilla. Meidän vuoromme oli neljäntenä. Pian nimemme huudettiin hienosti kiinalaisittain murtaen. Jalat meinasivat pettää kun kävelimme kohti tytärtämme. Käteni ojentuivat häntä kohti, hymyilin, juttelin niin rauhallisesti kuin kykenin - ja hups, tyttö tulikin syliini aivan ilman protesteja. Hän oli niin kevyt, niin lämmin, niin pienoinen! Mieheni hoiti virallisen puolen ja antoi tarvittavat paperit; sitten vetäydyimme nopeasti omaan nurkkaamme tutustumaan.

Annoimme tytölle nallekarhun, ja sekunnissa se oli siepattu ja painettu poskea vasten. Pieni etusormi löysi tiensä suuhun, jossa vaaleanpunainen kieli alkoi lipattaa sormenpäätä. Suuret, mustanruskeat mantelisilmät katselivat meitä varauksellisesti kulmakarvojen alta. Yritimme esittää, ettei tässä mitään ihmeellistä ollut: juttelimme toisillemme, juttelimme toisille vanhemmille, jotta tyttö saisi aikaa katsella meitä itsekseen. Valokuvaamisen räiske alkoi huoneessa jälleen. Tyttö kiinnostui nauhoittamassa olleesta sanelukoneesta ja paukutti sitä muutaman kerran pienellä kämmenellä.

Hotellihuoneessa lapsiparka oli aivan peloissaan: ei tuttua lastenkotia, ei tuttuja hoitajia, vain jotain ihme kieltä mongertavia oudonnäköisiä tyyppejä. Hän lähinnä istui sylissä ja lutkutti nallea ja sormea. Päiväunille mentiinkin aika nopeasti. Sänky oli standardimallisena aivan samanlainen kuin lastenkodissa oli ollut, ja tyttö nukahti siihen helpottuneen oloisena.

Pitkä matka tyttäremme luokse oli viimein ohitse.

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!