Missä olet haikara?
"Olen piilottanut haikaran" , ja sitten virnistys.
Halaus ja suukko. Oman äidin sylissä, kaukana minulta.
Uni kummitytöstäni. Kuin selitys sille miksi pettymys
vyöryy tulvana joka kuukausi. Olen vakio-asiakas kulmakunnan
apteekissa; joka kuukausi. Naureskellen ostan totuus-puikkoja
joihin pissitään. Tuijotan niitä hypnoottisesti
aivan kuin se auttaisi, muuttuisi taiaksi, kahdeksi viivaksi tai
pisteeksi; lupaukseksi muuttuvasta tulevaisuudesta.
Jatkan tätä kuin ikuisuuden, uudelleen ja uudelleen.
Aivan kuin tämä tapa olisi käyttö-ohje raskauteen.
Näin se onnistuu. Vaikka todennäköisesti pakkomielteinen
käytös ajaa minut vain kauemmaksi asiasta jota haluan
liikaa? Voiko lasta haluta liikaa? Saako se olla kaiken kattava
tavoite? Pitäisikö antaa asian olla? Ristiriitaisia
tunteita, jännitystä kouristuksia kuukausittain; ensin
jännityksestä sitten pettymyksestä. Miksi juuri
minä? Onko minussa jotain vikaa.
Rakastan miestäni todella paljon. Hän jaksaa uskoa,
lohduttaa ja odottaa. Että minä voisin toteuttaa hänen
unelmansa. Että minä olisin hänelle täysi
nainen. ÄITI. Tuo sana kaikuu mielessäni kuin tulevaisuuden
peikko jota kunnioitan ja pelkään ja kuitenkin niin
täydesti haluaisin olla juuri tuo sana; ideaalisen kirkas
kuva. Kohti tätä kuvaa siis...
Menen tutkimuksiin, jossa asiantuntevat ihmiset tekevät
minulle kokeita, tekevät minusta yrityksensä. Tästä
lähtien olen projekti. Rivi punaisella nesteellä täytettyjä
tuubeja ja erilaisia tilastollisia arvoja.
Minua vähän arveluttaa tämä arpapeli, mutta
suuressa hulluudessani haluan kuitenkin yrittää; tilastot
sanovat että tässä voisi vielä käydä
hyvinkin, onnistua. Minulla todetaan endometrioosi. MINUSSA siis
on vikaa. Vai onko se sitä? Siis vikaa...jossain alitajunnassani
ajattelen sen olevan stressiä, joka ilmenee epämääräisenä
vatsan turpoamisena ja tällaisena kasvuston ilmenemisenä.
Ei hätää, leikkaus pelastaa minutkin, ja sitten
voin taas palata apteekki-kierrokselle.
Herään tokkuraisena. Jonkun ajan kuluttua tulee luokseni
valkotakkinen vakavalla naamalla varustettu asiantuntija. "Suosittelen
sinulle koeputkihedelmöitystä. Sinulla on hyvin pienet
mahdollisuudet saada lapsia." Epäusko, itku ja epätoivo.
Stressi on tuhonnut minut; uskon niin. Tuhonnut minun toivoni
ja lotto-putkeni onneen. Peli on menetetty ja ideaalikuva kiikkuu
aina vain kauemmaksi. Haikara on minut hylännyt! Se ei tule
koskaan takaisin!
Ei hätä ole näin suuri. Vaikka juuri siltä
se tuntuu. Minut otetaan niiden asiantuntijoiden kunnia-projektiin,
jossa minua ei enää pistellä eikä minun tarvitse
sekoittaa jo hätääntynyttä elimistöäni
vierailla hormoneilla. Uutta uskoa minuun valavat rohkaisevat
hymyt ihmisiltä jotka tietävät mitä tekevät.
Meille kokeillaan koeputkihedelmöitystä. Palkinto, varmasti
tästä saa jo palkinnon. Ehkä haikara on vaihtanut
lentokaistaa?
Uusi herääminen; toivo. Joka murskautuu uudelleen.
Kuinka paljon voi päätä lyödä seinään
ennen kuin uskoo ja luovuttaa; antaa haikaran lentää
naapuriin. Nyt tämä loppuu, päätän. Haikarat
saavat minut aivan liian sekaisin. Olen unohtanut nauttia elämästä.
Ei kait kaiken tarkoitus ole elää jotakin asiaa varten,
joka on saavuttamaton? Ei minusta ole tähän. Luovutan.
Pian tulen raskaaksi; kaiken tämän jälkeen ilman
projekteja. Mutta se on varoitus. Sikiö kuolee 8-viikkoisena.
Minä suren. Jos vain tietäisit miten minä suren.
Viha nousee minussa ja polttaa kaikki haavekuvat. Sen ideaalisenkin.
Hymyilevän madonnan joka istuu tyynenä rinnat valuen
maitoa. Itkuni tyhjentää minut. Lopettaa minun pitkän
pikajuoksuni täydelliseen naiseuteen.
Päätän tulla sukupuolettomaksi; viehättäväksi
olennoksi jonka ei tarvitse tyydyttää kuin seksuaaliset
tarpeet. Omansa ja miehensä. Päätän ottaa
riskin, olla itsenäinen nainen ja luottaa siihen että
mieheni rakastaa minua. Ilman turhia haaveita, yritystä.
Jos hän nyt jää niin rakkautemme on täydellinen.
Luottamuksemme on vakaa kuin muuri. Testi on tehty. Tämä
on voitto parisuhteelle. Olen kärsinyt luottamuspulasta lapsuudestani
lähtien. Ollut suoritushakuinen. Jos vain onnistun niin minua
rakastetaan. Mutta vain jos onnistun...
Kaiken läpikäymäni viesti on selkeä. Uskalla
epäonnistua. Siksi tämä tie täytyi kulkea.
Loppujen lopuksi kysymys on elämästä. Minun, hänen
ja muidenkin. Lopulta olen onnellinen, että haikarat ovat
viisaita. Ne eivät lennä luokse vääristä
syistä. Ne antavat mahdollisuuden kasvaa ihmisinä; parantua
paatoksellisista rakkauden tai läheisyyden harhakuvista.
Minun ja haikaran suhde kasvoi luottamukseksi. Vanhan täytyy
palaa poroksi ennen kuin tuhkasta voi nousta lintu. Haikara tuli
sittenkin. Osasi minun luokseni. VOITKO Uskoa! Mieheni syntymäpäivänä
teen testin jossa ne ovat: kaksi maagista palloa.
Me itkemme ja nauramme. Meidän pieni papumme syntyy 05.02.02.
Minusta tulee äiti, sittenkin. Haikara on tullut luoksemme.
Sarilei
|
