|
|
KERTOMUKSET
esikoinen
raskausviikkoja: 26+4
käynnistyi: käynnitettynä sairaalassa
sairaalana: Meilahti
synnytystapa: hätäsektio
erityistä:
ponnistusasento: (ei mitään)
kivunlievitys: lämpimät / kylmät kääreet, kipulääkepistos, epiduraalipuudutus
kokonaiskesto: 0t 30m
Pikku taistelija 3kk:tta etuajassa
Minulle oli varattu aika Hyvinkään aluesairaalaan verenpaineen nousun takia, jotta seurattaisiin, että kaikki vauvalla ja minulla on ok.
Sairaalassa minulle sanottiin, että vauvan sydänäänet ovat heikentyneet johtuen raskausmyrkytyksestä.
Sairaalasta lähdin siis ambulanssilla tarkkailuun Meilahteen naistenklinikalle, siellä minulta otettiin kokeita 3h välein sekä vauvan sydänääniä seurattiin kokoajan. Kaksi päivää oltuani osastolla päätettiin hätäsektio tehdä välittömästi, koska lapsen tila oli niin huono, että se oli saatava heti maailmaan.
Minut vietiin Leikkaussaliin ja yritettiin antaa selkäydinpuudutus, mutta se ei toiminut, joten minut piti nukuttaa. N.30min leikkauksen jälkeen mieheni oli kuullut ensimmäiset vauvan äänet ja sitten he lähtivät viemään poikaa vastasyntyneiden teho-osastolle kun minut vietiin heräämöön. Kun heräsin mieheni oli tullut luokseni vauvan kuva mukanaan ja sanoi, että se oli kunnossa.
Poikamme Miro oli syntyessään vain 33cm ja 710g, iho oli niin ohut, että sen läpi saatoi nähdä kaikki suonet ym.
Alku shokki oli kova, mutta se oli vasta alkua 6kk:en sairaala elämässämme.
Ekaan kuukauteen poika ei kakannut ollenkaan ja joutui leikkaukseen. Ruoka meni suoraan vatsaan nenämahaletkulla ja vauvani oli täynnä kaikkia erillaisia johtoja ja letkuja. Infektioita tuli koko ajan, saimme kuulla pari kertaa jopa, että nyt ei voi muuta kuin toivoa, että poika itse voittaa taistelun infektiota vastaan tai saattaa menehtyä. Ekaan kuukauteen en uskaltanut antaa itseni kiintyä lapseen, koska pelkäsin joka päivä menettäväni pojan. Sitten aloimme saada vaihtaa vaippoja ja pestä poikaa, silloin tunteet tulivat ensimmäistä kertaa kunnolla esiin ja tunsi, että se on minun oma poika, ennen kun oli vain saanut katsoa häntä kaapissa eikä voinut mitenkään auttaa, siitä tuli todella avuton olo. Kaikkien infektioiden ja leikkausten jälkeen luulimme vihdoin kaiken olevan hyvin, kunnes kuvissa oli näkynyt aivoissa kasvaimia. Silloin epätoivo taas täytti meidät ja kysyimme, että eikö jo kaikki tämä riitä. Seuraavissa kuvissa kasvaimet olivat itsestään poistuneet, ylhäällä siis joku sittenkin kuunteli.
Kehitystä oli mukava seurata ja olimmekin pojan luona sairaalassa joka päivä ja osallistuimme hoitoon heti kun saimme, kaikki siis meni kuitenkin hyvin. Ne 6kk:tta olivat elämämme raskaimmat, mutta myös iloisimmat. Poikamme taisteli läpi jokaisen vastamäen ja selvisi kaikesta voittajana, sen huomaa nykyäänkin pojan luonteessa, on niin omatoiminen, itsepäinen ja kuitenkin niin iloinen ja oppivainen. Poikamme on nyt 1,5v:tta ja on oppinut jo joitain sanoja, mutta kävelyä odotamme vielä. Kaikki tulee aikanaan ja annetaan pojalle aikaa kun on joutunut elämästään niin paljon aikaa käyttämään pelkkään taisteluun jo niin pienenä.
|
SYNNYTYKSIÄ:
Synnytyshaku-sivulle
Lähetä oma kertomuksesi
Tuoreimmat synnytyskertomukset 
Vanhat synnytyskertomukset 1-110
|
