Pieni tonttupoika

esikoinen
raskausviikkoja: 39+2
käynnistyi: käynnitettynä sairaalassa
sairaalana: VKS
synnytystapa: hätäsektio
erityistä: perätilasynnytys
ponnistusasento: (ei mitään)
kivunlievitys: aqua-rakkulat
kokonaiskesto: 4t 40m

Pieni tonttupoika

Heräsin aamulla muistaen heti, että tänään on esikoisemme syntymän päivä. Jokohan me tähän aikaan illalla ollaan äiti ja isä? ajattelin, kun pakkasimme mieheni kanssa sairaalakassin ja lähdimme ajelemaan joulukuun hämärässä aamussa kohti kaupunkia ja sairaalaa. Vauvan todettiin olevan perätilassa rv 32. Laskettu syntymäaika olisi jouluaattona, mutta synnytys oli tarkoitus käynnistää perätilan ja kohonneen verenpaineeni vuoksi. Sairaala kohoaa suurena ja valkoisena kaupungin laidalla.Olen levollinen ajatellessani, että tässä samassa sairaalssa syntyi aviomieheni lähes päivälleen 34 vuotta aikaisemmin. Vieläkö nukut, pikkuiseni? kysäisen vatsaltani autosta noustessani. Odottelen sairaalan aulassa, kun mieheni etsii parkkipaikkaa. Jostain soi joululaulu "En mä ole lapseni lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhälle, pieni sai sun veljesi, enkeleitten maasta..." Kyyneleet tulvahtaa poskelleni. Tulin tänne synnyttämään poikalasta lapsena kuolleiden veljieni tilalle, ajattelen. POIKALASTA? Enhän minä tiedä kumpaa sukupuolta syntyvä lapseni on! Muistan isäni sanat, kun viimeksi näimme: Synnytähän sitten papalle kalakaveri. Hymyilen sumuisen kyynelverhon läpi, kun mieheni tulee noutamaan minut kohti synnytysosastoa. Vauva potkaisee aamun ensimmäistä kertaa, kun kätilö avaa synnytysosaston oven. Minut ohjataan tutkimushuoneeseen ja mieheni jää isienhuoneeseen. Minut valtaa heti levoton yksinäisyys! Vauva potkaisee taas, muistuttaa, etten olekaan yksin. Saan ylleni sairaalapaidan ja yököttävät verkkoalushousut. Sitten minut ohjataan tutkimushuoneeseen, jossa minun on tarkoitus odottaa synnytyksen käynnistymistä. Mieheni tulee ja minut kiinnitetään sydänkäyrämonitoriin. Saan synnytyksen käynnistävän tabletin emättimeen. Odotamme. Tasainen sydänäänten napsutus. Käymme välillä kävelyllä, että supistukset alkaisivat. Lääkäri epäilee, että valtavassa vatsassani kasvava perätilavauva on liian iso alatiesynnytykseen. Käymme uudestaan ultrassa. Vauva kokoarvio on 3200g. Lääkäri toteaa, että voin yrittää alatiesynnytystä. Röntgenkuvat oli otettu jo aiemmin ja niiden perusteella äitiyspoliklinikan lääkäri oli määrännyt minut käynnistykseen tuona joulukuisena päivänä. Lapseni sydänäänissä tuntuu välillä epäloogisuutta, minimaalista laskua. Lääkäri toteaa parin tunnin kuluttua, että puhkaistaan kalvot. Minua huolestuttaa. Kalvojen puhjettua ja lapsivesien valuttua alusastiaan alkavat todelliset supistukset synnytyssalissa. Synnytys etenee vauhdilla. Kätilö käy sanomassa, että kohdunsuu on 6 cm auki ja että menee tunti tai kaksi, niin lapsi on maailmassa. Vauvan perätilan vuoksi vauvan peppuun on kiinnitetty stan-laite. Laite on uusi sairaalassa ja sitä käytetään vain riskisynnytyksien yhteydessä, kätilö selittää minulle. Kaikki on kuitenkin hyvin, hän sanoo. Minun oloni alkaa olla tukala ja supistukset ovat todella valtavia, rutistan mieheni käsivartta niin, että siinä näkyy vielä viikkojenkin kuluttua painaumat. Saan aquarakkuloita, joiden laittaminen ottaa enemmän kipeää kuin supistukset. Ihmettelen, miksi sydänääniä rekisteröivä monitori kuulostaa yhtäkkiä erilaiselta, mieheni soittaa kelloa ja kätilö tulee katsomaan. Sen jälkeen mikään ei enää ole hyvin. Kaikki tapahtuu kuin elokuvassa, jota katson ulkopulelta. Sumua. Kätilö komentaa minut kontilleni, jonka jälkeen hän riuhtaisee sairaalapaidan päältäni. Lääkäri kärrää viereeni toisen sängyn ja ennenkuin huomaankaan, minua viedään kohti hissiä ja ylleni puetaan leikkauspuseroa. "Kaikki on hyvin, ei mitään hätää", kätilö kuiskuttaa korvaani tukkaani silittäen ja ehdin nähdä vain mieheni, joka jää synnytysosaston ovelle kyyneleet ja huoli silmissään... Seuraavaksi näen vain kirkaat leikkaussalivalot, jotka katoavat helpottavan usvan viedessä minut mennessään unten maille. Herään. Maailma kieppuu. Silmäni ovat kiinni, mutta kuulen ääniä ja tunnen lyijyn painoiset jalkani peiton alla. En tiedä missä olen ja miksi. Vaivun uudelleen uneen. Kun seuraavan kerran herään, saan silmät auki. Sairaala. Olin synnyttämässä. Mitä tapahtui? En muista. Haluan tietää. En saa suuta auki kysyäkseni. Hoitaja tulee pyyhkimään otsaani ja kysyy, tunnenko jalkani. Nyökkään enkä vieläkään jaksa puhua kysyäkseni. Pian lääkäri tulee luokseni ja sanoo "Onneksi olkoon rouva. Voitko hyvin?" ONNEKSI OLKOON? MINULLA ON LAPSI? Hiukan myöhemmin hoitaja käy sanomassa, että kätilö ja mieheni tulevat pian näyttämään minulle vauvaa. En vieläkään osaa kuin nyökätä. Yhtäkkiä mieheni seisoo vierelläni ja tartuu kädestäni. Mutta missä vauva on? huolestun. Mieheni sanoo, että sain luvan lähteä jo osastolle ja vauva odottaa siellä. Kätilön lähtiessä kuljettamaan sänkyäni synnyttäneiden osastoa kohti, kuiskaan miehelleni: "Kumpi tuli?" Mieheni ääni sortuu ja kyynel vierähtää, kun hän kuiskaa: "POIKA." Poika oli 9/10 pisteen terve ja hyväkuntoinen lapsi. 3360 g ja 49.5 cm. Hän oli isänsä sylissä 10 minuutin kuluttua siitä, kun minut kärrättiin leikkaissaliin. Isi kylvetti pojan ja leikkasi loput napanuorasta, antoi ensimaidot minun nukkuessani ja piti sylissään tuhisevaa nyyttiä, kunnes tuli hakemaan minua osastolle. Olimme sairaalassa 5 päivää. Minulle tuli kohtutulehdus, koska vauvan peppuun kiinnitetty stan-laite unohtui kiireessä vauvaan kiinni ja tuli synnytyskanavan ja kohdun läpi hätäsektion yhteydessä. Kotiutusluvan saimme, kun tulehdusarvoni olivat laskeneet ja maitoa tuli riittävästi. Kotiuduimme jouluaattona pienen suloisen mustatukkaisen joulutonttumme kanssa 28 asteen pakkasessa.

KERTOMUKSET

Pieni tonttupoika

Pieni tonttupoika