Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

M&M
 

Minna
 

Ninniliina

 

Reetta
 

Sporttimamma
 

Synnytys

Neljä päivää ennakoivia supistuksia takana… Torstaina alkuillasta ne alkoivat taas, supistukset. Joka kerta sitä toivoo, että olisipa tämä nyt oikeasti synnytystä eikä pelleilyä, niin toivoin nytkin. Mieheni oli tulossa treeneistä kotiin aikomuksenaan poiketa uimaan matkalla. Soitin hänelle, että josko nyt jättäisit sen uinnin väliin ja tulisit kotiin. Hänkin oli jo tottunut siihen, että minua supistelee, vaan aina yhtä toiveikkaana hän kysyi, että joko se nyt olisi sitä. En osannut vastata.

Reilun tunnin kuluttua mieheni tuli kotiin. Itse olin supistusten suhteen toiveikas. Tehoja oli nyt tullut lisää ja välikin lyhentynyt. En kuitenkaan vielä uskaltanut toivoa mitään. Mieheni oli luvannut mennä taloyhtiön hallituksen kokoukseen. Niinpä hän minulta tiedusteli, että mikä on tilanne? Menenkö sinne kokoukseen? Miltä susta nyt tuntuu? Olin aika syventynyt omaan olotilaani, enkä kaiketi vastannut oikein mitään. Hän kuitenkin osasi tehdä johtopäätöksen ja kävi naapurissa kertomassa, ettei hän nyt tule kokoukseen, kun tilanne meillä on kriittinen. Naapuri ymmärsi, olihan heillä samaisesta tapahtumasta vasta 12 päivää… Äitini soitti, en vastannut.. Mieheni tuli takaisin kotiin ja kuulin, että hän puhui äitini kanssa: ”Hannalla on nyt vähän huono olo (oksensin juuri samaan aikaan vessassa), ilmoittelemme, ehkä tästä tulee lähtö.” Pyysin miestäni pakkaamaan kassin. Olin etukäteen tehnyt hänelle listan tavaroista, mitkä pitäisi vielä lisätä sairaalakassiini, lähinnä jokapäiväisiä tarvikkeitani, meikit yms. Hän pakkasi kassin ja söi itse. ”Joko lähdetään?” En halunnut vielä lähteä. En ollut lainkaan varma, että supistuksia riittää ja toisaalta kipu oli aivan siedettävää.
Synnytystä varten olimme suunnitelleet toimintatavat valmiiksi. Se oli hyvä, itse sain keskittyä supistuksiin ja mieheni tiesi tarkoin, mitä hänen kuuluu tehdä. Tässä vaiheessa siis laittaa kassi ja tarvikkeet, vuorata auton penkki lapsiveden varalta, hakea auto oven eteen ja syödä itse. Sitten vain sohvalle viereeni katsomaan TV:tä ja odottamaan, että haluan lähteä sairaalaan. Sairaalakassistani löytyi mm. henkilökohtaiset hygieniatuotteet, meikit, peili, imetysliivit (olin ostanut halvat liivit loppuraskauden aikaan vähän kokoa veikkaillen. Olivat muuten oikean kokoiset ja erittäin hyvät olemassa sairaalassa. Ei tarvinnut pompotella ilman liivejä yöpaidassa, tissien kohdat märkinä), liivinsuojuksia (niitä olisi saanut olla useampi pari, mieheni joutui tuomaan niitä minulle lisää sairaalaan), ristikoita ja lehtiä (aika vähän niitä tarvitsin, vähän kuitenkin lueskelin iltaisin sairaalassa), musiikkia (ennakkoon olin ajatellut, että haluan kuunnella musiikkia synnytyksessä, onhan musiikki niin iso osa elämääni, mutta en kyllä kaivannut sitä lainkaan), suklaata (ah, se oli ihanaa palkita itsensä suklaalla!), luumuja (nekin olivat kyllä tarpeen, vaikka osastolla olikin luumumehua, mutta luumuja oli kivempi syödä) jne.

Vihdoin päätin, että nyt lähdemme sairaalaan. Ajomatkan kyllä muistan, mutta se on jotenkin ”sumuinen”, samaan tapaan kuin olisin ollut pikkuhiprakassa.

Synnytysvastaanotossa meidät vastaanotti nuorehko hoitaja, ihan mukava ja empaattinen. Sain kuulla, että alkumetreillä ollaan synnytyksessä ja vauva voi hyvin. Kerroin tilanteestani ja epäilin hoitajalle, että mahtaakohan se sieltä vieläkään tulla. Hän ei tietysti voinut mitään varmaa sanoa, jäimme seuraamaan tilannetta. Joka muuten edistyi! Supistuksiin tuli jälleen lisää tehoa ja supistusten väli oli pienennyt neljään minuuttiin. Itse toivoin etukäteen, että joku kuvailisi supistuskipua. Nyt tiedän, miten vaikeaa sen kuvaaminen on. Sanoisin, että fyysisenä kipuna kovempi olisi, jos joku viiltelisi minua puukolla, mutta supistuskipu ei ole täysin verrattavissa tuollaiseen kipuun, koska se on jotenkin kokonaisvaltaisempaa ja se muuttaa sen olemusta. Itselleni oli suurta apua alkuvaiheessa kaurapussista ja suihkusta. Suihkussa oli tosi hyvä olla. Synnytysvastaanotossa jopa epäilin, että nyt ne supistukset loppuivat, mutta kun tulin pois suihkusta, huomasin, että ei sittenkään… Olisin viihtynyt suihkussa pidempäänkin, mutta vastaanoton suihku oli erittäin pieni koppi ja kun siellä suihkuttaa kuumaa vettä niin happihan siinä loppuu. Välillä kävin vilvoittelemassa, mutta lopulta päätin tulla pois. Hoitaja ehdotti, että yrittäisin levätä. Tein työtä käskettyä. Nyt mieheni otti hoitaakseen sen tehtävän, minkä olin hänelle sairaalaan antanut. Olimme sopineet, että hän huolehtii, että saan tarvittaessa kipulääkitystä, jos ja kun en itse jaksa siitä huolehtia (erittäin hyvä sopimus muuten, suosittelen). Hän katseli hetken olotilaani ja lähti juttelemaan hoitajan kanssa. Päätettiin katsoa tilanne ja miten upeaa, että homma edistyy! Sain luvan siirtyä synnytyssaliin! Kivuista muistan todenneeni, että ei haittaa vaikka kuinka sattuisi, kun kerran jotain tapahtuu! Synnytyshuoneeseen pääsyä odotellessa kysyin mieheltäni, että olisiko tämä nyt sitten sitä! Hän siihen totesi, että et muuten olisi saliin päässyt jollei olisi, kyllä se nyt syntyy sieltä.

Synnytyssaleissa oli kiire. Paikka oli aivan täysi. Silti koin, että hoitoni ei viivästynyt. Heti, kun pääsin saliin, alettiin järjestellä epiduraalia. Sitä odotellessa otin ilokaasua. Koin, että siitä oli apua ja pidin siitä, että se teki vähän humalaisen olon. Pikkuhiprakassa supistuksetkin on kivempi kohdata! Vinkiksi vaan, että mieheni seurasi käyrää ja kertoi minulle, kun supistuskäyrä alkoi nousta, joten pystyin ottamaan ilokaasua riittävän ajoissa. Voisin sanoa, että tässä oli synnytykseni hankalin vaihe ja se kesti noin puoli tuntia, ehkä vähän reilu. Supistukset olivat kovia, mutta ne oli helpompi sietää, kun tiesin, että anestesialääkäri on jo tulossa. Epiduraalin saannin jälkeen loppusynnytykseni oli oikeastaan kivuton. Siinä mieheni kanssa vietimme aikaa kuunnellen kuinka joku karjui jossain, välillä mieheni söi eväitään ja juttelimme. Vinkiksi, että omaa mehua kannattaa olla mukana. Minulla oli ainakin jatkuvasti kova jano, vaikka suoneen tippui koko ajan nesteitä. Minulla mukana oli tietenkin urheilujuomaa?

Hoitajien työvuoro vaihtui. Kuulin, että pian voisin aloittaa ponnistusharjoitukset. Nyt esittäytymään tuli opiskelija. Hän tiedusteli, että voisiko olla mukana. Vähän olin epäilevä, kun olen nähnyt niin monenlaista opiskelijaa, mutta niin reippaasti hän itsensä ja asiansa esitteli, että en tohtinut kieltäytyäkään. Ajattelin, että no jos se on hirveä, niin ainahan voin heittää sen pihalle. Toisin kävi. Hän oli mukava, kannustava ja osaava. Ponnistusvaiheessa minut yllätti se voima, mikä lapsen ulossaattamiseen tarvitaan. Vaikka koen, että voimaa on vaikka kuinka, niin kyllä tuolloin oli koko kapasiteettini käytössä. Tietysti osittain asiaa hankaloitti, että vauvamme päätti tulla huonossa asennossa ulos ja vaati siten tavanomaista enemmän voimaa ja työtä. Onneksi olen voimaa hankkinut, säästyin imukupilta! Mieheni tehtävä oli pyyhkiä hikeä ja tarjoilla mehua ja kannustaa kuin paremmissakin urheilukilpailuissa!! Yllättävää oli myös se, että mielestäni ponnistusvaihe ei tehnyt lainkaan kipeää, vaikka epiduraalini olinkin jo loppuun kuluttanut. Tunsin supistukset, nyt ne eivät olleet kipeitä, ehkä korkeintaan vähän inhottavan tuntuisia. Nyt vakaasti uskon, että kuuntelemalla tarkoin kätilöiden ohjeita ja noudattamalla niitä ja heidän asiantuntemuksensa ansiosta selvisin niin vähällä ponnistusvaiheessa.

Poika syntyi aamuyhdeksältä. Ensimmäinen kommenttini tuosta ihanasta nyytistä oli, että ”Sehän näyttää ihan UFOlta!”. Tuo ulkonäkö johtui melkoisesta pahkasta vauvan ohimolla. Onneksi se hävisi pian! Synnytyksen jälkeisen päivän oli tarmokas, vaikkakin yö tuli valvottua. En malttanut mennä päiväunille, lähettelin vaan viestejä ystäville ja lueskelin heidän vastauksiaan. Tuore isä taisi olla väsyneempi… Niin se alkoi tutustuminen uuteen perheenjäseneen.

Kotona!

Tässä sitä nyt on opiskeltu toistemme tapoja reilun kuukauden. Poika on hyväntuulinen ja seurustelevainen ja erityisen kova syömään. Siitä se sota syttyy, jos ei tissi ole suussa heti, kun herää tai heti, kun sitä haluaa. Äiti on joutunut luopumaan jo monesta hienosta periaatteestaan… Ensinnä siitä, että vauvaa ei nukuteta vieressä. No, entäpä, jos se on ainoa tapa saada hetki nukuttua? Nyt olen yrittänyt ajatella niin, että ihminen on ainoa luontokappale, joka nukuttaa poikasensa omassa sängyssään, että ehkä se nyt on vauvalle suotavaa, että saa joskus nukahtaa äidin rinnoille… Toiseksi siitä, että ateriavälin tulisi olla ainakin kolme tuntia. No, entäpä, jos vauva on kova pulauttamaan ja touhottaessaan oksentaa ruokaansa niin, että vaatiikin sitä lisää jo tunnin kuluttua… Ja varmaan saan luopua vielä monesta periaatteesta ?

Itse olen jo päässyt liikunnan makuun ilman isoa masua. Ensimmäisissä treeneissä olin viikko synnytyksen jälkeen. Tosin aika isosti lintsailin, lähinnä hain tuntumaa. Pari viikkoa synnytyksestä pystyin jo osallistumaan aivan normaaliin tapaan. Vartalokin on palautunut kivasti. Viikko synnytyksen jälkeen olin lähtöpainossani. Tuolloin itse vielä huomasin pienen pömpötyksen masun kohdalla, mutta pari viikkoa synnytyksen jälkeen sekin oli poissa. Olin jälleen oma itseni! Nyt reilun kuukauden ikään mennessä poikamme on ehtinyt käydä kanssamme useissa treeneissä, valmentamassa, tanssileirillä ja tanssikilpailuissa. Silti hän on meille tärkein. Jos poika itkee, treeni jääköön kesken! Onneksemme mukana hoidossa ovat myös erittäin onnelliset ja innokkaat isovanhemmat ja isoisovanhemmat. Tuo pieni ja suloinen hallitsijamme on Eero!

Isä kylvettää

Sporttimamma

« Lue sporttimamman edellinen kertomus

Alkuraskaus
Keskiraskaus
Loppuraskaus
Synnytys ja sen jälkeen...

 

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy