Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

M&M
 

Minna
 

Ninniliina

 

Reetta
 

Sporttimamma
 

Synnytystreenejä

Vähän edellisen kirjoitukseni jälkeen se alkoi. Olin kaupungilla ostoksilla, kun huomasin jatkuvaa alavatsakipua. Sinnikkäänä tyttönä vain jatkoin ostoksia ja ajattelin, että kyllä se ohi menee. Vaan eipä mennyt ennen kuin pääsin korukaupan tiskiä vasten hetkeksi nojailemaan. Illan lepäilin. Heti, kun liikuin enemmän, niin kipu tuli takaisin. Seuraavana päivänä oli töihin meno edessä. Oli lauantaipäivä, niinpä ei neuvolasta ollut apua. Lähdin töihin. Sama juttu toistui. Kun liikuin enemmän kipu tuli takaisin. Ei se ollut erityisen kovaa, mutta huoli sen sijaan oli. Aikani mietittyäni soitin työpaikkani päivystävälle gynekologille, joka oli niin ystävällinen, että lupasi katsoa minut. Onneksi kaikki oli kunnossa.

Sairaslomalle kuitenkin jouduin.. Eikä siinä kaikki, kehotettiin ottamaan rauhallisesti. Tuo on urheilijalle muuten tiukka paikka! Päätin heti, että tietenkin lepään, jos kipua on, mutta turhaan en rupea makoilemaan. Pari päivää siinä meni sohvalla. Ensin lähdin varovasti liikkeelle, pienellä kävelylenkillä, sitten uimaan, sitten vähän reippaampi lenkki ja niin edelleen kunnes liikkuminen oli jälleen ennallaan. Kipuilua kesti kaikkiaan ehkä viisi päivää. Loppupäätelmä neuvolassa oli, että kyse oli kireistä alavatsan lihaksista, jotka laittoivat mahan kasvua vastaan. Tuohan oli juuri sitä masun kasvupyräyksen aikaa.

Minun urheilulajini on tanssi. Tavoitteeni on jatkaa tanssimista koko raskauden ajan. Raskausviikolla 25 osallistuin vielä tanssikilpailuihin. Pyöristyvä masu ei estä kilpailemista, mutta haasteita se tuo, ainakin tanssiasennon suhteen. Niin ja tietysti kisa-asusteiden suhteen. Hakaneula viritykset ovat siis tulleet tutuiksi.. Tanssitreenejä olen voinut jatkaa melko normaalisti. Oikeastaan vain pari viimeistä viikkoa olivat hankalia. Kasvanut masu ja sen myötä tullut kymmenen kiloa saivat hien pintaan ja huomasin, että en ollut enää riittävän nopea moniin juttuihin. Mutta toisaalta yllättävän paljon pystyin tekemäänkin. Kaverit naureskelivat hikoilulleni, minä vaan tokaisin, että yrittäkää itse ottaa kymmenen kiloa mukaanne ja tanssikaa!

Kilpailemisen lisäksi tanssin tanssiryhmässä, joka esittää rock´n swing -tanssiesityksiä. Viimeisen esiintymiskeikkani tein raskausviikolla 28 Kuopio Tanssii ja Soi –juhlilla. Oli siinä mielenkiintoisia ilmeitä, kun ihmiset tajusivat, että aion vielä esiintyä. Hankalinta oli päästä kyykkyyn ja varsinkin päästä nopeasti kyykkyyn. Sitä videota on naureskeltu. Ensin yritän päästä jalat yhdessä kyykkyyn ja seuraavassa kyykkyyn menossa olenkin levittänyt jalkani ”tosi naisellisesti” ja kas nythän menee kyykkyyn! Samaiseen viikonloppuun olimme lupautuneet valmentamaan tanssia ja tuomaroimaan tanssikilpailuita. Etukäteen ajattelin, että saattaisin olla aika poikki moisen viikonlopun jälkeen, mutta yllätyksekseni huomasin, että en ollutkaan sen väsyneempi kuin muutenkaan. Jostain sitä raskaana oleva saa erityisiä voimia.
Ehkä jo arvasittekin tavastani kirjoittaa, että tätä tehdessäni vauvamme on jo syntynyt. Nyt pystyn kertomaan, että tanssin vielä sunnuntaina boogie woogieta ja lavatansseja, kun vauva syntyi seuraavana perjantaina. Samaisena sunnuntaina valmensin vielä hidasta valssia. Siinä oli muuten tasapaino koetuksella! Lavatansseissa pystyin käymään ihan koko raskauden. Ainoa huoleni tansseissa oli pelko, että joku törmää masuun ja sen vuoksi toisinaan jouduin tanssimaan varovaisemmin. Kuitenkin sen verran tehoja katosi harjoittelusta, että halusin muutakin liikuntaa kuin tanssimista. Uimassa kävin aivan viime metreille asti, samoin kävelyllä. Ostin oikein uimalasitkin ja yritin harjoitella uimaan niin, että laitan kasvot veteen. Siis oikein treenasin. Se olikin epäilemättä hauskaa seurattavaa. Ensi alkuun tuntui, että hengitys ei mitenkään toimi. Tukehdun ihan varmasti tai hukun. Mutta sinnikkäästi harjoittelin ja kyllä se jotenkin alkoi toimimaan tai siis en ainakaan hukkunut.. Uimisessa oli se hauska puoli, että uimahalleissa käy paljon lapsia ja heillä on aika kiva tapa suhtautua raskauteen. Lapset uskalsivat suoraan tuijottaa masua ja huomasi, miten he oikein pohtivat asiaa ja tulihan niitä kysymyksiä sieltä sitten. Yksi lapsi katseli minua saunassa aikansa ja kysyi sitten: ”Äiti, jos on vauva mahassa, niin voiko silloin uida?”

Yksi ongelma minulla liikkumisessa oli. Varsinkin lajit, joissa pitää joustaa eli baunssata (siis eräällä tapaa pienesti pomppia esim. polkka), aiheuttivat mieletöntä kipua häpyluuhun. Sen kivun joutui yleensä kokemaan liikuntaa seuraavana yönä. Kipu oli kuin luu olisi murtunut. Suurinta tuskaa aiheutti jalkojen loitonnus, kyljen kääntäminen oli melkoinen projekti. Ensimmäinen ylösnousu aamuisin oli tuskaisa. Onneksi olimme laittaneet vauvan sängyn jo valmiiksi. Käytin sitä ikään kuin kävelykeppinä liikkeellelähdössä. Jossain vaiheessa hankin tukivyön ja siitä olikin jonkin verran apua. Kaikesta huolimatta jatkoin liikkumista.

Siinä raskausviikoilla 30-34 olin tosi väsynyt. En ollut ajatellut, että loppuraskauteen liittyisi väsymys, mutta kerrottuani väsymyksestäni synnyttäneille ystäville, yksi jos toinenkin muisteli kärsineensä samasta. Varsinkin vuorotyö tuohon saumaan tuntui tosi rankalta. Rankkaahan se on muutenkin, saati sitten raskaana.. Pääsin illalla klo 22 töistä ja aamulla piti taas olla työpaikalla klo 7. Pari viikkoa sinnittelin. Sitten päätin, että antaapa olla ja jäin sairaslomalle noin viikkoa ennen äitiysloman alkua. Se oli hyvä ratkaisu.

Tuolloin minulla oli jo lähes kaikki vauvaa varten valmiina. Ajattelin, että laitan lomallani mahdollisimman paljon valmiiksi, jos sattuu, että loppuraskaus on hankala, niin eipä tarvitse välttämättä jaksaa tehdä mitään. Mieheni loma alkoi neljä viikkoa ennen laskettua aikaa ja oli tarkoitus loppua juuri laskettuna päivänä. Se oli hyvin suunniteltu loma-aika. Kehuskelin kavereille, että mieheni on nyt hoitovapaalla. Siis hoitaa minua ja sitoo kengännauhani! Loppuaika olikin leppoisaa: Kun ei ole töissä, voi nukkua milloin nukuttaa, että jaksaa sitten liikkua, että saa mielen virkeäksi. Ja, kun vielä mies on kotona, niin voi viettää leppoisaa laatuaikaa viimeisen kerran kaksin.

Noin kuukautta ennen laskettua aikaa oli synnytysvalmennus. Vaikka olenkin lastensairaanhoitaja, niin ei synnyttäminen minulle ole mitenkään tuttua, niinpä tietenkin menimme kurssille. Ensin tutustuimme sairaalaan.. Se tosin oli minulle melko tuttu, olenhan töissä kyseisessä sairaalassa. Ensimmäinen ilta käytettiin avautumisvaiheeseen, kipulääkityksiin, tukihenkilön osuuteen jne. Siinä sitä katseltiin kalvoja ja ajattelin, että siis ihan oikeasti tuo kaikki on kohta jotain, mitä tapahtuu minulle. Toisaalta oli sellainen olo, että okei, apua on saatavilla ja eiköhän se siitä. Toisaalta taas apukeinotkin kuulostivat hurjilta; että neula tökätään selkään! Olen nähnyt neulaa tökättävän selkään tuhannesti, mutta nyt se tökätään minun selkääni. Ja miltähän ne supistukset oikeasti tuntuu, kun kukaan ei tunnu osaavan kertoa oikeasti, että millaisia ne on. Kuitenkaan en pelännyt. Ajattelin, että turha sitä nyt etukäteen on surra, kun en kerran voi tietää ennen kuin itse sen koen. Tietysti jännitin, mutta toisaalta olin utelias: Haluan tietää, miltä se tuntuu, kun siitä niin vouhkataan. Ajattelin myös niin, että synnytys on osa naiseutta. Jo valmiiksi saatoin kuvitella, että kun olen synnyttänyt, voin tuntea olevani nainen jälleen kerran, isolla ännällä! Toinen valmennuskerta oli sitten ponnistusvaiheesta ja jälkeisvaiheesta. Ponnistamisesta kokeilimme eri ponnistusasentoja. Heti minulle tuli visio siitä, miten haluan ponnistaa. Etukäteen eniten jännitin juuri tuota ponnistusvaihetta. Ajattelin, että jos kerran siinä tulee konkreettisesti haava tai repeää, sen on pakko olla kivuliasta. Nyt minua täällä tuo hymyilyttää, lukekaa synnytysjutustani, niin tiedätte, miksi.. Ajattelin kuitenkin, että se nyt on lyhyt vaihe, että kestän sen varmasti ja päätin, että työnnän vaan täysillä ja luotan ammatti-ihmisten ohjeisiin ja yritän hoitaa ponnistamisen pian pois päiväjärjestyksestä. Hyvin päätetty!
Oli sunnuntain ja maanantain välinen yö ja kello noin neljä, kun heräsin. Minulla oli supistuksia. Tunnistin ne sellaisiksi heti. Tosin kipu ei ollut mitenkään hankala.. Vielä.. Niin ajattelin. Niitä tuli noin kymmenen minuutin välein. Muutaman tunnin kuluttua aloin epäillä, että eipä tämä nyt vielä taida olla SITÄ, kun supistukset olivat säilyneet ennallaan ja edelleen niitä tuli kymmenen minuutin välein. Tiesin, jos tosi olisi kyseessä, niin kivun pitäisi lisääntyä ja supistusten pitäisi tihentyä.. Neljän tunnin kuluttua nukahdin, kun supistukset olivat vähitellen laimenneet. Kyseessä oli ennakoivat supistukset, jotka tulivat kyllä minulle erittäin tutuiksi.. Nimittäin niitä oli minulla tuosta alkaen joka päivä synnytykseen asti useamman tunnin sessio kerrallaan. Jotenkin olin aina kuvitellut, että kun ne supistukset alkavat, niin sitten sitä synnytetään. En osannut varautua neljän päivän ennakoiviin supistuksiin. Ne olivat jotenkin raskaita siksi, että supistuksia on ja ne valvottavat öisinkin, mutta mitään ei tapahdu, synnytys ei alakaan.. Kavereiden kanssa naureskelimme, että urheilija ei tee mitään ilman kunnon treeniä, ei edes synnytä. Neljän päivän synnytystreenien jälkeen olin valmis synnyttämään.

Sporttimamma

« Lue Sporttimamman edellinen kirjoitus

Lue Sporttimamman seuraava kirjoitus »

Alkuraskaus
Keskiraskaus
Loppuraskaus
Synnytys ja sen jälkeen...

 

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy