Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

M&M
 

Minna
 

Ninniliina

 

Reetta
 

Sporttimamma
 

Helppoa elämää!

Voi miten helppoa on olla raskaana! Niin se vaan on, että pahoinvointia ei koskaan tullut. Ei vähäistäkään. Koko ajan olo on ollut aivan tavallinen. Ruoka tuoksuu ja maistuu hyvälle, kaikki ruoka!! Uutena ilmiönä olen saanut kokea nälän. Tuntuu, että jatkuvasti on nälkä. Tarvitsen siis aiempaa useammin ruokaa. Toisaalta nyt syön kerralla vähemmän. Voisi siis sanoa, että syön tällä hetkellä terveellisemmin. Tämä muutos on oman elimistöni säätelemänä tullut. Raskausviikkoja minulla on nyt 21+6. Olen edelleen lähtöpainossani, vaikka masu jo kauniisti pullottelee..

Masusta puheen ollen.. Se oli noin viikko 12, kun huomasin, että alavatsa pömpöttää. Vähän samaan tyyliin kun tavallisesti kuukautisten aikana. Sitten se pysyi pitkään sellaisena, kunnes noin 18 viikolta alkoi kasvupyrähdys. Nyt masu on sellainen, että vieraammatkin huomaavat, että rouvahan on raskaana. Ensin halusin pitää masun piilossa, mutta nyt pukeudun niin, että masu näkyy ja olen siitä hyvin ylpeä. Se on niin kaunis pikkupallo! Vähitellen on käynyt kaikille selväksi, että meille tulee vauva. Ihmisillä on muuten hauskoja ja välillä jopa erikoisia tapoja kysyä, että onko vauva tulossa. Olen huomannut, että monikaan ei uskalla asiaa minulta kysyä. Vaikka mahani on juuri sen näköinen, että olen raskaana. Ei kukaan kaiketi voi lihoa vaan palloa vatsaan!! Mutta ehkä he ottavat varmanpäälle. Asiaa on siis tiedusteltu ensisijaisesti mieheltäni ja minun vanhemmilta. Yksi erikoisimmista kommenteista oli: ”Te taidatte olla olleet sillai..” Suloisia taas ovat mielestäni ne muutamat miehet, jotka ovat tulleet avoimesti silittelemään masuani ja kysyneet, että mikäs tämä täällä on? Sitten on niitä, jotka eivät kommentoi mitään, mutta yrittävät johdatella minua puhumaan omatoimisesti asiasta, tyyliin: ”Mitäs suunnitelmia teillä on ensi syksyllä…”

Sitä sanotaan, että ensisynnyttäjä tuntee liikkeet noin 20 viikolla. Minulla oli viikkoja 17+0. Olin jo useana iltana ennen tuota päivää makoillut ennen nukahtamista hiljaa selälläni ja toivonut tuntevani jotain. Niin tein myös kyseisenä iltana. Silloin tunsin vauvamme liikkeen ensi kerran. Tiesin heti, mistä oli kysymys. Mitään vastaavaa en ole koskaan ennen mahassani tuntenut. Sanotaan, että ne tuntuvat ilmakuplilta. No, joo.. Ehkä.. Mutta ei niitä ilmakuplaan sekoita. On tosi vaikea kuvata, että miltä ne sitten oikein tuntuvat. Itse ehkä kuvailisin, että on kuin joku sormella tökkisi sisältä käsin. Alkuun liikkeitä tuntui harvemmin. En ollut asiasta lainkaan huolestunut. Olihan vauvamme vielä niin pieni, että jo asennonmuutos saattoi aiheuttaa sen, että en niitä tuntisi. Nyt liikkeet ovat voimistuneet ja selvästi vauva välillä innostuu riehumaan. Isikin tuntee jo liikkeet masun päältä. Eilen illalla isi piti poskeaan masua vasten. Minä varottelin, että varo, ettei vauva potkaise päähän. Isi vaan totesi, että ei meidän vauva sellaista tee, se on niin kiltti.. Ja samantein mäsähti oikein kunnolla isiä poskeen. Yhden aika jännän jutun olen huomannut. Töissä, kun otan vauvan syliini, niin oma vauva herää potkimaan sitä toista siinä sylissä. Juttelin asiasta parin työkaverin kanssa ja he olivat huomanneet saman omien raskauksiensa aikana. Lienee jokin hormonaalinen juttu, mutta ihan hauska. Ainahan sitä voi leikitellä ajatuksella, että vauva on mustasukkainen äidistään, vaikka eihän se niin tietysti ole.

Lupasin kertoa teille, kuinka urheileminen raskaana ollessa sujuu. Hyvin sujuu!! Viikolle 20 urheilin aivan normaaliin tapaani, siis päivittäin ja kaikilla sykealueilla. Tuolloin viikolla 20 jätin akrot. Akrot tarkoittavat siis nostoja ja heittoja, joita lajissani tehdään. Samaisella viikolla 20 olin kilpailuissa, joissa kisasuorituksia tuli kahden päivän ajan 12 tuntia/päivä. Ei minkäänlaisia ongelmia, siis raskauden suhteen.. Tietysti jalat olivat rakoilla, lihakset maitohapoilla jne.. Aina kun liikuin vauva oli rauhassa ja kun pysähdyin istumaan vauva alkoi liikkumaan. Jonkin verran olin huolissani siitä, kun näin pitkissä kisapäivissä tulee melkein väkisin nestehukkaa, että miten se sitten vauvaan vaikuttaa. Luotin kuitenkin siihen, kun koko ajan tuntui hyvälle liikkuminen ja supistuksia ei tullut, niin kaiketi vauva voi hyvin. Tottahan siellä aina taukoja oli välissä. Yksittäinen kisasuoritus kesti noin 3-6 min, sitten välissä huilia. Lääkärissä kysyinkin taas kerran liikunnasta. Vastaus olikin minulle perin tuttu: ”Kyllä elimistösi kertoo, jos urheilet liian kovaa”. Nyt, kun viikkoja on yli 20, suositeltiin sykerajaksi 160. Senkin voi hetkittäin ylittää, kunhan ei jatkuvasti pidä sykettä yli 160. Siten turvataan istukan verenkierto. Oma maksimisykkeeni on noin 190, joten enköhän pysty hyvin tuossa 160 rajoituksessa liikkumaan. Sanotaan, että rajat ovat melko yksilöllisiä. Liikuntaan tottunut keho pystyy paremmin huolehtimaan istukan verenkierrosta korkeammillakin sykkeillä. Siksi kait noita sykerajoja ei pidetä niin ehdottomina kuin sitä omaa tuntemusta.

Ohjauksesta ja ohjeista tuli mieleeni.. Neuvolakäyntejä on ollut jo useita. Pidän meidän neuvolan tädistä. Pidän hänen tyylistään hoitaa työnsä. Hän selvästi käyttää maalaisjärkeä työssään. Kaikki ohjeet, jotka olen häneltä saanut, ovat olleet mielestäni järkeviä ja ajateltuja. Ei suoraan välttämättä ohjekirjasta, vaan minulle sovellettuna. Hänelle voi koska vaan soittaa. Vaikka neuvolassa onkin soittoajat, ja niitä tietysti pyrin noudattamaan, joskus kysymys voi tulla soittoajan jälkeenkin… Vaikka tiedänkin paljon lapsista ja lapsen hoidosta, on raskaus kuitenkin minun ensimmäinen ja minulle oudompaa aluetta. Ensimmäisessä ultrassa kävimme 13 viikolla. Se tehtiin terveyskeskuksessa. Sanottiin, että kaikki on kunnossa. Isi oli mukana. Näimme vauvamme ensimmäisen kerran, oli se vaan ihmeellistä. Kotikaupunkini ei tarjoa automaattisesti toista ultraa. Ammattini rasittamana halusin rakenneultraan. Joten kävimme yksityisellä. Eikä se nyt niin kallista ollut. Kelakorvauksen jälkeen maksettavaa jäi 65 eur. Se oli ihana ultra, vaikka minä en nähnyt mitään.. Tutkimushuone oli sellainen, että jos minä olisin nähnyt, niin lääkäri ei olisi.. No, minulle oli tärkeintä kuulla vauvan voinnista. Se, mikä teki siitä käynnistä ihanan, oli lääkäri. Hän koko ajan selosti isille vauvasta ja sitten he laskivat yhdessä sormia ja varpaita. Minusta oli hienoa, että mieheni sai vauvasta jotain konkreettista todistusaineistoa. Minähän tunnen liikkeet päivittäin. Hän saa aina tyytyä odottelemaan, josko masun päältä jotain tuntisi..

Mitä on sitten raskauden sosiaalinen puoli? Aluksi jännitin, miten eri ihmiset reagoivat uutiseemme vauvasta. Minun vanhemmilleni tämä vauva on ensimmäinen lapsenlapsi ja varmaan arvaattekin, että innostus ja ylpeys on huipussaan. Joskus tuntuu, että taas tehdään tikusta asiaa, että voidaan puhua vauvasta. Joskus se rasittaa, mutta se heille suotakoon. Olen ajatellut, että se kertoo siitä, että he ovat onnellisia vauvasta ja hyvä niin! Lähimmät ystävänikin ovat ottaneet asian innolla vastaan. Toivottavasti näin jatkuu myös. Ihan varmasti jostain vielä eteeni putkahtaa joku, joka ei niin suopeasti asiaan suhtaudu..

Jos fyysiset raskausoireeni ovat olleet minimaaliset, niin psyykkisesti homma menee meillä oppikirjan mukaan :) Ensimmäinen kolmannes oli juuri sitä vuoristorataa, että.. onko tämä nyt oikea hetki, tulisiko sellaista koskaan, mitä se vauva oikein minulta vaatii, pystynkö antamaan eväitä elämään, miten selviän, miten harrastusteni käy, miten ystävät, entä synnytys, voiko synnytyksestä selvitä… Kolme kuukautta täynnä kysymyksiä. Nyt toisella kolmanneksella elän selvästi sitä raskauden seesteisintä aikaa. Ei nuo kysymykset jaksa pohdituttaa. Kyllä aika näyttää, kuinka mamman käy :)

Sporttimamma

« Lue Sporttimamman edellinen kirjoitus

Lue Sporttimamman seuraava kirjoitus »

Alkuraskaus
Keskiraskaus
Loppuraskaus
Synnytys ja sen jälkeen...

 

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy