Kahdeksas viikko

Pian täyttyy kahdeksas raskausviikko. Minun ensimmäinen raskauteni. Miten tähän on päädytty? Sen tarinan kerron nyt teille.

Miten ihanaa on pitää pientä vauvaa sylissä, kun pieni käsi etsii jotakin tarttuakseen. Kuinka hellyyttävä on parivuotias herätessään uniltaan ja kaivatessaan vielä syliä lohdukseen. Tai miten hienosti on tilannekomiikka kuusivuotiaan hallussa. Vuosia sitten menin töihin erään surullisen tapahtuman jälkeen. Aikuisilta pystyin tunteeni salaamaan, mutta kauan ei tarvinnut lasta hoitaa, kun hän jo kysyi minulta: ”Täti, miksi sä oot niin surullinen?”

Joitakin ihmisiä pelottaa lasten suoruus ja vilpittömyys. Minusta se on yksi syy arvostaa lasta. Niinpä olen päätynyt työskentelemään lasten parissa. Työpaikkani on lasten teho-osasto. Työvuosieni aikana olen nähnyt sen, mitä lapsen elämä parhaimmillaan on, mitä se pahimmillaan voi olla ja jopa sen, kun se päättyy.

Aina olen halunnut lapsen, miksi olen raskaana vasta nyt? Eikä se nytkään niin itsestään selvää ollut. Enkä tarkoita nyt sitä, että lapsen saaminen olisi ollut hankalaa. Hankaluuden minulle tuottaa urheilijan urani. Olen lajissani korkealla tasolla ja edustanut Suomea ulkomailla. Raskauden myötä joudun luopumaan paljosta. Tietysti kaikki joutuvat, mutta urheilijana en välttämättä enää koskaan pääse sille tasolle, jolla olen ollut. Toisaalta iän jatkuvasti karttuessa ei tässä ole kauaa varaa pelleillä. Ja varmaksi tiedän, että saadessani oman lapsen syliini, on urheilu yhdentekevää. Niin paljon olen muidenkin lapsia rakastanut, että tuskin pystyn edes kuvittelemaan, millainen on rakkaus omaan lapseen. Jos minulla ei olisi kokemusta lapsista, en varmaan vieläkään olisi raskaana.

Urheilusta ja liikunnasta aion silti pitää kiinni. Niinpä meidän pienokainen on saanut jo melkoista kyytiä. Välillä ollaan pää alaspäin, korkealla ilmassa ja tiukassa vauhdissa. Silti haluan tietysti pitää huolen hänen turvallisuudestaan. Toisaalta uskon, että pystyn tekemään paljon, sillä elimistöni on tähän kaikkeen hyvin tottunut. Lähden sillä periaatteella, että jos hyvältä tuntuu ja kaikki menee hyvin, niin olen vauhdissa mahdollisimman pitkään. Raskaushan ole ei mikään sairaus! Tulette kuulemaan meidän vauhtitilanteesta jatkoraporteissani. Tällä hetkellä treenejä ja valmennuksia minulla on 6-9 kertaa viikossa.

Miten sitten tämä alkuraskauteni on sujunut? Viikko 4, minusta ei yhtään tunnu siltä, että olisin raskaana. Tein silti testin, koska en malttanut odottaakaan. Testin tehtyäni menin mieheni luokse ja vain totesin, että kas, olen raskaana. Tietysti olin onnellinen ja mieheni myös. Taisi tuo jo silloin masua silitellä, mutta jotenkin kaikki tuntui niin epätodelliselta, että ei tullut edes hihkuttua. Ja tuo tunne on jatkunut. Välillä tuntuu, että onkohan se nyt oikeasti siellä, kun ei oikein tunnu miltään. Odottelin raskauspahoinvointia. Vieläkään ei ole sellaista ilmestynyt. Ruoka vaan tuoksuu, ah, niin hyvälle. Ja nälkä, se on koko ajan. Ennen raskautta nälkä oli minulle lähes vieras käsite. Saatoin jopa unohtaa syödä. Nyt ei kyllä pääse unohtumaan. Olen yrittänyt välipaloiksi lisätä hedelmiä, ettei tuo masu kasvaisi pelkästä syömisestä. Okei, kyllä se jossain tuntuu. Yhden osan elimistöäni tunnen koko ajan, tai oikeastaan kaksi: rinnat. Välillä niihin ei saa mikään koskea. Yhtenä päivänä valmistauduin valmennukseen ja kauhukseni totesin, että rintaliivit on pienet. Törkeän näköistä t-paidan alla, liian pienet rintsikat. En kehdannut riisua takkia koko aikana ja seuraavana päivänä liiviostoksille. Väsymys on kaiketi yksi odotettavissa olevista oireista. Tosin minun on aika vaikea arvioida väsymystäni, sillä olen ollut väsynyt nyt noin 10 vuotta. Se on sitä vuorotyöläisen arkipäivää. Tuskin se väsymys siitä enää paljon voi pahentua.

Minulta on usein kysytty, että eikö sinua pelota saada omaa lasta, kun työssäsi näet vain sairaita lapsia? Ennen raskautta vastasin ilman muuta, että ei. Perustelin vielä, että suurin osahan syntyy terveenä ja minä näen vain pienen prosenttiosan ja tiedostan sen. Voi kuinka väärässä olin. Miten sekava voi ihmismieli olla raskauden alussa (varmaan myöhemminkin, mutta en tiedä sitä vielä, onneksi). Äidin huolet alkavat siitä, kun raskaustesti näyttää plussaa. Koko ajan pelkää, että raskaus ei kestä, ja jos kestää, niin kaikki maailman sairaudet ja viat, ne on sillä varmasti. Pahimmillaan olen ajatellut, että olisi vaikka VAAN lievästi kehitysvammainen. Sitten täytyy itselleen sanoa napakasti, että LOPETA. Ja muistutella siitä raskautta edeltävästä lausunnosta. Muutenkin sitä miettii, että miten tästä kaikesta selviää. Ensin synnytys ja sitten se pieni ihminen, minusta täysin riippuvainen. Sitä varten kaiketi tämä raskaus kestää sen noin 40 viikkoa, että minulla on aikaa valmistautua. Lähden luottavaisin mielin. Luotan vartalooni. Se tietää, mitä sen pitää tehdä. Se tietää, milloin minun pitää rauhoittaa vauhtia. Luotan mieleeni. Ajatukset, murheet ja ilot ovat sitä varten, että valmistaudun äitiyteen.

Tänään me ollaan vaavin kanssa levätty. Meillä on tiukka viikko edessä. Viikonloppuna on näytön paikka ja varmasti treenisalin lattia saa tuhannet hikipisarat ensi viikolla. Sitten meillä on eka neuvola. Innolla odotamme, vaikka olenhan minä jo monesti neuvolassa ollut. Siis opiskeluaikoina harjoittelussa. Vaan onhan se aivan eri asia nyt!

Sporttimamma

Lue Sporttimamman seuraava kirjoitus »