ODOTTAVAN PÄIVÄKIRJA, OSA 1:

ORASTAVAA KÄSITYSTÄ TULEVASTA

”Onneksi olkoon, susta tulee isä!”, sain sanottua jotenkin virallisella äänellä. Miehellä jäi haarukallinen pastaa kesken matkan ilmaan. Vaaleanpunainen viiva testitikun ikkunaruudussa sanoi kaiken: dink- eli double-income-no-kids-vaihe alkaa olla siis takana ja elämän tulee täyttämään jatkossa kasvavan lapsen tarpeet. Menimme molemmat hetkeksi aikaa sanattomaksi. Itselleni harvinaisempi ilmiö.

Asennemuutos

Täytän kohta 35 vuotta, olen uhrannut aikani lähes yksinomaan työlle viimeiset kymmenisen vuotta ja matkustellut siellä täällä kaikki vapaa-ajat. Nautin vapaudesta, itsekkäästä löhöilystä ja maallisista nautinnoista kuten tulisesta, kummasta ruuasta, voimakkaan bouquet’n omaavasta viinistä ja sopivasta hiprakasta. Äitiys ei ole koskaan kuulostanut kiehtovalta, mielikuvat siitä liikkuvat lähinnä vaippojenvaihdon ja valvottujen öiden tienoilla, jotka eivät sovi rajoittamattomaan elämäntapaani.

Venytin naimisiinmenoakin – ja jopa sen hyväksymistä ajatuksena - sen takia, että sana vaimo kuulostaa epämiellyttävältä, joltain etäispesäkkeeltä, jonka kuuluu olla kätevä ja tehokas. (Pahinta tietysti oli olla AVOvaimo, kuin jokin sosiaalihuollon tapaus.) Miksi miestä sanotaan mieheksi, mutta naista vaimoksi? Teoreettisen koulutuksen saneena pyörittelin aikani tätä dilemmaa, mutten lopulta löytänyt viisautta ja toisaalta totesin, että onko kaikki todellakin teoretisoitava atomeiksi.

Olen pehmennyt näiden ajatusten siivittämänä niin, että viime vuoden aikana ostimme yhteisellä lainalla uuden asunnon ja menimme naimisiin, vain reilun vuoden kuluttua ensimmäisestä tapaamisesta. Asia ovat edenneet nopeasti, joten ehkäpä pystyn muuntumaan tähän uuteen tilaanikin ja siihen, että jatkossa en ole lähtökohtaisesti yksilö vaan oikeastaan kaksilo, mukanani on jatkuvasti joku muu. Siis aviomiehen lisäksi. Joku, joka on vielä hyvin paljon läheisempi ja riippuvaisempi kuin mies. Joku, jolle täytyy ammentaa jakamaton tarmo ja huomio vuosiksi tästä eteenpäin. Tulenko selviämään?

Innolla tiedon kimppuun…

Vastaanotettuamme tiedon tulevasta perheenjäsenestä jotakuinkin pureskelematta ryntäsin niiltä sijoiltani nettiin ja hain kaikki mahdolliset nettisaitit käsiini, katsoin demot, käytin laskurit, vilkuilin vatsakuvia ja luin synnytyskertomuksia. Ostin vauva- ja odotuslehtiä, ja imin tietoa kuin sieni. Minä olin jo kohtuullisen syvällä alkion kehitysvaiheissa ja pituuskäyrässä sekä siinä, milloin se pystyy liikuttelemaan ylähuultaan (noin 10 viikon ikäisenä muuten!), että kun mieheni sai vihdoin sanottua ääneen omat ajatuksensa (höh, miten se voi noin helposti tapahtua kun ei me edes yritetty vielä?), olin jo ihan eri sfääreissä. Mitä väliä miten meidän solut kohtasivat niin helposti, joka tapauksessa asia on nyt tässä ja totta? Herää, pahvi. Ja sitä paitsi, en ehdi enempää aiheesta keskustelemaan, mun täytyy tutustua nyt tähän kantoliinasivustoon.

…ja tiedonjanon kuivuminen

Vaihetta kesti ehkä viikon. Sitten se loppui, koska olin ylirasittunut kaikesta tiedosta ja järjettömän väsynyt. Kihelmöivä jännityksen tunne katosi jäljittämättömiin uupumuksen tieltä. Nukuin iltanokosia ja senkin jälkeen virkeimmilläni pystyin käyttämään sohvalta kaukosäädintä. Lisäksi kauheat päänsäryt ja refleksiyökkäykset täyttivät arjen myös työpaikalla. Ja oloa rasitti myös se, että voisin jäädä töissä kiinni turhan aikaisin.

Mikä siis olisikaan sopivampaa kuin että läheinen työkaveri tällaisessa tilanteessa ilmoittaa omasta raskaudestaan ja katseet kääntyvät häneen, tai paremminkin kääntyvät fokusoidusti hänen vatsaansa? Todellakin, uskon saavani olla jossain määrin rauhassa epäilyiltä hetken aikaa. Kukapa uskoisi, että samassa tiimissä kaksi naista voisi samaan aikaan pullahtaa paksuksi. Hehee, mikä onnekas sattuma.

Tasapainoisempaa odotusta jäljellä

Tilanne on nyt normalisoitunut, paha olo toistaiseksi poissa (JEE!), jaksan taas tutkia odotuslehden viikko viikolta –palstaa, mies on päässyt perusbiologisista kysymyksistä eteenpäin ja käsittelee nyt tilannetta vertailemalla tila-autojen leasing-hintoja, ja minä pystyn käyttäytymään haukottelematta työpaikalla. Katsotaan nyt miten kauan suvantovaihetta kestää. Neuvola on kahden viikon päästä. Ehkä sen jälkeen voin jo kertoa muillekin. Vuoristorataa epäilemättä tulee riittämään ja tulossa on iso vatsa ja paljon kummallisia ruumintoimintoja. Olen tiennyt peräti kaksi viikkoa olevani raskaana.

Reetta

Lue Reetan seuraava kirjoitus »