Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

M&M
 

Minna
 

Ninniliina

 

Reetta
 

Sporttimamma
 

Osa III

13.6.
” Hei kummitäti. Ajattelin, että sinua kiinnostaisi tietää, että meidän Nyytti on poika.”

Uteliaisuus voitti. Pääsimme jälleen ylimääräiselle tutkimusretkelle mahamaailmaan lääkärikäynnin yhteydessä, emmekä enää voineet vastustaa kiusausta. Toisaalta: kyllähän me sen jo tavallaan tiesimmekin. Anoppi sanoi, ettei halua enää uutta poikaa (kaikki kolme aiempaa lastenlasta poikia), koska haluaa ostaa prinsessavaatteita. Antti lupasi kysyä, että josko sen saisi vielä vaihdettua.

Viime viikolla pidimme järjestyksessä neljännen sirkusratsastusleirin. Antti ei antanut minun tehdä oikeastaan yhtään mitään ja oppilaammekin tuntuivat omaksuvan saman suojelevan asenteen hyvin nopeasti. Kukaan ei myöskään ottanut todesta vihjailuja siitä, että josko minä vaikka ihan vähän, ihan vaikka vaan talutuksessa, pääsisin käymään hevosen selässä...? Tällä hetkellä poden kotona todella kiukkuista flunssaa. En muista koska viimeksi olisin ollut näin kipeä. Kaiken lisäksi sairastaminen tuntuu jotenkin aina epäreilummalta kesällä kuin talvella. Neljän seinän sisällä kökkiminen kysyy kärsivällisyyttä.

Tämän päivän valopilkku oli postista noudettu äitiyspakkaus, joka ensiksi sai minut valtavan liikutuksen valtaan, toiseksi nostamaan hattua suomalaiselle tukisysteemille ja kolmanneksi tuotti melko suurta ahdistusta kun yritin sovitella laatikkoa purkamattomien muuttolaatikoiden kasaan. Epämääräinen ahdistus onkin ollut viime aikoina tunneskaalassa lähes koko ajan läsnä, välillä heikompana ja välillä vahvempana. Remontti ja muutto sinänsä sujuivat todella hyvin, paitsi että olin ja olen edelleen kiukkuinen, koska en jaksa tehdä asioita niin paljon kuin haluaisin. Muun muassa kesken maalauspäivän oli pakko ottaa päiväunet paljaalla lattialla, maalipurkkien ja muun roinan keskellä kun väsytti niin vietävästi. Nyt kun muutosta on jo aikaa, eikä kukaan (?) ole edelleenkään ole purkanut muuttolaatikoita tai edes järjestänyt kaappeja siihen kuntoon, että laatikot voisi purkaa, alkaa ahdistaa. Kotikaaoksen ohella paperibyrokratian kiemurat ja tietämättömyys pelottavat. Kaipaisin henkilöä, joka neuvoisi ja kysyisi, että oletko muistanut tehdä tämän ja tuon asian. Asiaa ei auta, että eri lähteistä saadut tiedot ovat usein ristiriitaisia. Kelan paperit menivät sentään sen verran oikein, että sain äitiyspakkauksen, muuten menikin sitten hieman uusiksi. Töissä olen nyt ilmeisesti unohtanut täyttää yhden tarpeellisen lippulapun, jonka olemassa olosta kuulin pari päivää sitten. Ikään kuin näissä asioissa ei vielä olisi tarpeeksi huolehtimista, olen alkanut vahvasti epäillä omia äidinkykyjäni ja hieman pelätä tulevaa. Synnytys ei vielä ainakaan pelota. Sen sijaan pelkään, etten pärjääkään vauvan kanssa. Mitä jos vaikka kompastun ja kaadun portaissa tai vaikka pudotan sen?

Onneksi aina kun negatiiviset ajatukset saavat vallan, minut yleensä kirjaimellisesti potkaistaan takaisin todellisuuteen. Ensin mahan pintaan ilmestyy pienen kantapäänmuotoinen kupru ja hetken kuluttua näyttääkin jo siltä kuin jonkin sortin alien yrittäisi vapautua vatsanpeitteiden läpi, kun pikku-mies myllää niin että maha heiluu. (Olen muuten vakuuttunut, että Alien elokuvien tekijät ovat vauvojen mahamyllerystä katsoessaan saaneet vision siitä, miltä näyttää kun avaruusolio vapautuu uhrinsa sisältä. Yhdenmukaisuus on ilmeinen…)

20.7.
Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, olisimme nyt purjehtimassa jossainpäin saaristoa. Viime viikolla olisimme paistatelleet päivää Kreetalla ja maistelleet kreikkalaisia herkkuja. Siis jos...

Lähinnä Antin mielenrauhan vuoksi soitin päivää ennen matkan alkua neuvolaan ja kysyin mitä mieltä he ovat supistuksista, jotka eivät ottaneet loppuakseen ja olivat muuttuneet kipeämmiksi. Sain käskyn lähteä näyttäytymään äitiyspolille ja lopputulos oli, että jouduin jäämään sairaalaan. Tutkimuksissa selvisi, että supistukset olivat tehneet tehtävänsä: kohdunsuu oli kyllä kiinni, mutta kohdunkaula lähes hävinnyt. Epäreilua! Miten näin voi käydä! Siinä vaiheessa iltaa alkoi tosin jo naurattaa kun sain Finnairilta puhelun, jossa ystävällinen virkailija kertoi, että toimittamani lääkärintodistus oli kadonnut, eikä sitä löytynyt enää matkatoimistostakaan. Mitäsköhän he kuvittelivat minun pystyvän hankkimaan uuden todistuksen perjantai-iltana, vain noin 12 tuntia ennen matkan alkua? No eipä tosin tarvinnut sitä sen enempää miettiä.

Yöllä ei tullut uni. Lääke nosti pulssin yli sadan ja aiheutti kamalan päänsäryn. Vietin yön synnytyssalissa ja vauvoja syntyi viereisissä huoneissa yön aikana useampia. Aamulla neljän aikaan havahduin tuskaiseen huutoon, kun joku äiti huusi viereisessä huoneessa. Lohduttavalta tuntui, että jo kymmenen minuutin kuluttua huusi sitten vauva.

Seuraavana päivänä minut siirrettiin osastolle, jossa vietinkin sitten seuraavat viisi päivää. Kaikkein kovimmilla olivat hermot: ei ilmastointia, muovilla vuorattu sänky ja bonuksena kaiken päälle sairaalassa tehtävä remontti, joka merkitsi poraamista ja muita mukavia äänitehosteita kahdeksasta neljään joka päivä. Ulkona oli tietysti mitä ihanin kesähelle, mikä muutti sisätilat tukahduttavaksi saunaksi, jossa ilma ei liikkunut minnekään. Olin kiukkuinen itselleni kun en ollut tajunnut kuinka paljon, tai siis vähän, supistuksia saa olla tässä vaiheessa ja että minun olisi pitänyt myös jäädä töistä sairaslomalle jo aikoja sitten.

Nyt olen ”kotiarestissa”. Syön lääkettä, joka pakkausselosteen mukaan on tarkoitettu ”verenpaineen ja sepelvaltimotaudin aiheuttamien rintakipujen hoitoon” ja jonka olisi tarkoitus pitää Nyytti mahassa vielä ainakin puolitoista viikkoa. Sen jälkeen saa kuulemma tulla jos on tullakseen. Kaikki tekeminen kävelylenkeistä seksiin (no ei nyt ihan heti tulisi suoraan sanottuna mieleen) on kielletty. Ei sillä, että edes oikeastaan jaksaisin tehdä mitään. Pääasia on, että saan olla kotona. Lepäämien on pakottanut kuuntelemaan omaa kehoa ja hämmästyin huomatessani kuinka huonossa kunnossa oikeastaan olenkaan.

Ensimmäisenä koti-iltana iski päälle järjetön synnytyspelko. Tajusin, että synnytys saattaa olla hyvinkin lähellä, enkä minä ole uhrannut ensimmäistäkään ajatusta sille. Haimme kirjastosta joitakin kirjoja, mutta olo niitä lukiessa on vähän sama kuin yrittäisi juuri ennen tenttiä pikalukea kirjaa, jota ei ole siihen mennessä vilkaissutkaan. Tässä tentissä tuskin voi kuitenkaan reputtaa.

28.7.
Kahtena iltana olemme jo laskeskelleet supistuksia, jotka lopulta ovat kuitenkin rauhoittuneet. Olo on väsynyt, sillä en ole kolmeen yöhön oikein nukkunut kunnolla. Toisaalta en kyllä edes muista, koska viimeksi olisi nukkunut kunnolliset kokonaiset yöunet ja kuka tietää, koska se seuraavan kerran on mahdollista. Kahden vuoden päästä? Aiemmin vaivanneet jalkakrampit ovat sikäli hallinnassa, että olen oppinut aavistamaan ne enkä enää potkaise jalkoja yöllä suoraksi kun venyttelyn halu iskee. Sen sijaan parin tunnin välein toistuvat vessareissut katkaisevat unen tasaisin väliajoin. Nyytti on jo niin alhaalla, ettei sen tarvitse kuin korvia heiluttaa ja minähän juoksen vessaan.

Alan olla jo kyllästynyt mahaani. Kymmenen kilon lisäpaino tuntuu ruumiissa ja haluaisin jo päästä makailemaan muutenkin kuin vain kyljelläni. Nyytti on jo pari viikkoa ollut ”valmiusasemissa”. Eipähän pääse sitten ainakaan enää kääntymään väärinpäin, eikä myöskään tunkemaan kantapäitään kylkiluitteni alle, mikä tuntui olevan suurinta huvia kesän alussa. Tällä hetkellä hyvää ajanvietettä tuntuu olevan äitiyshousujen kuminauhan kanssa leikkiminen.

Rinnoista vuotaa maitoa. Ruumiini on ilmeisesti siis paljon paremmin valmistautunut tulevaan kuin minä muuten. En tiedä tuntuuko se helpottavalta vai lähinnä pelottavalta.

31.7.
Eilen aamuyöstä neljän aikaan kun vatsa oli kramppaillut säännöllisesti kahden tunnin ajan, soitin synnytysosastolle. Autolle kävellessä mietin, kuinka kovia niiden kipujen oikein täytyy olla, että ne lasketaan koviksi? Sairaalassa todettiin, että kohdunsuu oli vähän auennut, mutta synnytys ei kuitenkaan ollut käynnistynyt. Olisin saanut jäädä osastolle, mutta halusin mieluummin kotiin. Onpahan nyt sitten ainakin kuivaharjoittelukierros tehty.

Aika kuluu hitaasti. Kaikki on nyt valmista Nyyttiä varten ja sairaalakassikin pakattu. Alkaa vihdoin tuntua siltä, että olen myös henkisesti valmis synnyttämään. Tämä lähes kuukauden kestänyt varuillaanolo alkaa muuttua turhautumiseksi kun mitään ei tapahdu, vaikka raskausviikkojakin on jo sen verran, että Nyytti voisi tulla. Itse asiassa epäilen, että Nyytti haluaakin jäädä hengailemaan kohtuun johonkin syyskuun puoliväliin saakka kun ei kerran päästetty ulos silloin kun olisi halunnut. Lääkäri tosin lohdutti, että vaikka sitä ei tiedä, että koska Nyytti syntyy, mutta kun syntyy, niin syntyy vauhdilla. Todella lohduttavaa: toivottavasti ehditään sairaalaan asti.

14.8.
Kaikkitietävät kanssaihmiset kertovat mahani nähdessään, että ”kyllä se pian syntyy, kun on noin alhaalla”. Niin vissiin: siellähän se on roikkunut jo melkein heinäkuun alusta lähtien. Kaikki klassiset lähestyvän synnytyksen ennusmerkit on koettu ja supistelu on päivittäistä hupia. Alan olla kypsä tähän oloon ja pelkään muuttuvani vähitellen niin kiukkuiseksi, etten tule toimeen edes itseni kanssa.

Naurettavalta kuulostamisenkin uhalla tunnustan, että henkisesti ehkä kaikkein kovimmille on ottanut raskausarpien ilmaantuminen. Olin jo luullut selviäväni ilman niitä, mutta ei se vatsanahka nähtävästi loputtomiin jaksanut sitten venyä. Hetkellinen ulkonäkökriisi sai minut kuitenkin ajattelemaan, että en ole uhrannut ajatustakaan sille, että mitä jos kaikki ei menekään hyvin? Mitä jos vauva ei olekaan terve?
Nyytti saa mahassa taas lähes joka ilta toistuvan hikkakohtauksensa. Päätän lähteä jälleen kerran kuluttamaan kotikortteliemme katuja ja kyselemään supistuksilta, että ”joko jo nyt mentäisiin?”. Toistaiseksi vastaus on ollut kieltävä, mutta kuka tietää…

« Lue Ninniliinan edellinen kirjoitus

Alkuraskaus
Keskiraskaus
Loppuraskaus

 

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy