Osa I
Paha
olo. En ole ainut: liikkeellä on ilmeisesti vatsatautia. No
mikä sen sopivampaa kuin tulla kipeäksi juuri kun pääsee
kotiin laivalta puolentoista viikon työrupeaman jälkeen.
Ahkerat ihmiset kun kuulemma sairastavat aina vapaa-aikanaan...
Ei voi mitään: hymyä huuleen vaan ja lavalle esiintymään.
Tämän jälkeenhän se on ohi.
Seuraavana päivänä kotiin päästyäni totean,
että kanit ovat jäljistä päätelleen pärjäilleet
poissa ollessamme oikein hyvin. Täysin ? no ainakin melkein täysin
? sisäsiistit pikku-tuholaiset ovat pistäneet ranttaliksi,
kuin kostona siitä, että mitäs jätitte meidät
hoitajien armoille näin kauaksi aikaa. Väsyttää ja
päätän jättää jälkien korjaamiseen
seuraavaan päivään. Uppoudun sohvaan ja katson kaikki
turhat ja turhaakin turhemmat telkkariohjelmat ja annan aivoille lomaa
ajatustyöstä.
Siinä jossain kesken jenkkisarjojen, mieleen tulee kuitenkin ajatus:
paha olo. Siis hetkinen.... Paha olo! Ei voi olla! Minullahan oli kuukautiset.
Tai siis jos ihan tarkkoja ollaan, eipä tainnut oikeastaan ollakaan.
Pikemminkin vain jotain sinnepäin ja vain muutaman päivän
ajan. Lisäksi olin jo ehtinyt kummastella sitä, eivätkö normaalisti
kuukautisten ansiosta paisuvat rintani aiokaan tällä kertaa
palata normaaleihin mittoihin. Myöhemmin luin myös jostain
raskaudesta kertovasta tekstistä, että lisääntyvä virtsaamistarve
voi olla myös merkki raskaudesta. Ilmankos olin joutunut juoksemaan
vessassa koko ajan.
Olin sopinut seuraavaksi illaksi siideritreffit ystäväni
kanssa ja käväisin ennen tapaamista apteekissa ostamassa
testin. Huvitti suuresti kun erään testin kyljessä luki
suurin kirjaimin: ”Lahjaksi Vauva. Arvo 5,90”. Eli siis
jos sen testin tekisi niin olisi varmaan raskaana ja vaikka ei olisikaan,
niin testin jälkeen ainakin olisi. Vai...?
Kun tavaratalon vessassa testitikkuun ilmestyi ne kaksi viivaa,
joita siihen jo melkein puolentoista vuoden ajan olin odotellut,
en enää tiennyt
miten olisin asiaan suhtautunut. Vauvakuumeeni oli käynyt läpi
aika monta myötä- ja vastamäkeä alkaen siitä koomisesta
hetkestä kun itsekin jo naureskelin itselleni huomattuani, että olin
ostanut Cosmopolitanin vain ja ainoastaan sen takia, että kannessa
luki ”Vauvakuume”, päättyen tähän jo
ennen joulua alkaneeseen olotilaan, jolloin olin päättänyt
hoitaa kaikki oman elämäni asiat kuntoon ja unohtaa vauvat
vähäksi aikaa.
Siiderin äärellä (siiderin tosin juotin ystävälleni)
selvitin asian tulevalle kummitädille (hän ei tosin sellainen
vielä tiedä olevansa) ja hän oli asiasta huomattavasti
innostuneempi kuin minä. Ensin sitä toivoo ja odottaa ja
sitten kun se on totta, ei osaa oikein suhtautua koko asiaan. Voi röhnä.
Tuleva isä palasi esiintymisreissulta seuraavana päivänä ja
löysi yhdestä synttäripaketistaan vauvantossut. Jossain
siinä hali-suukkojen välissä aloin vähitellen tajuta
asian ja uskalsin olla onnellinen. Suomalainenhan ei tosin yhdellä vakuuttelulla
usko, joten haimme toisen kotitestin ja tällä kertaa kaksi
punaista palloa kertoi meille, että joo kyllä se on totta.
Teistä tulee isä ja äiti. (Apua!)
Seuraavana päivänä tuli verta. Se siitä sitten,
ajattelin. Vuotoa kesti muutaman päivän ja niiden aikana
etsin mielenrauhaa netin raskaus –aiheisilta sivuilta, joissa
vakuuteltiin, että se voi olla aivan normaalia. Vuodon loputtua
kävin ostamassa kuuden euron mielenrauhan apteekista ja viivat
kertoivat, että siellä sinä edelleen olet. Sinä...
En jaksaisi millään odottaa ensimmäistä neuvolakäyntiä johon
on nyt aikaa peräti loputtomilta tuntuvat puolitoista viikkoa.
Minulla on myös suuria vaikeuksia pitää asia omana tietonani.
Haluaisin mieluiten juosta ulos ja huutaa: minä saan vauvan! (Joo,
ehkä hieman lapsellista, myönnetään.) Olen kuitenkin
päättänyt pitää asian vielä salaisuutena
ja kertoa sen vasta kun ensimmäiset 12 viikkoa ovat ohi. Olen
nimittäin vakuuttunut, että mitä useammalle asiasta
kerron, sitä suuremmaksi keskenmenoriski kasvaa. En millään
uskaltaisi päästää itseäni vielä kiintymään
liikaa, sillä mitä tahansahan voi vielä tapahtua. Toisaalta
olen taas varma siitä, että jos en usko siihen, niin eihän
se ole sitten edes totta. Sitä paitsi: sillä möykyllä josta
pitäisi tulla joskus ihminen, on jo sydän joka sykkii.
***
(24.1.2005)
Minun tekee mieli kanaa. Grillattua kanaa. Sinänsähän
siinä ei ole kai mitään omituista. Paitsi että olen
ollut kasvissyöjä viimeiset seitsemän vuotta. Ja
kun ottaa huomioon sen seikan, että ryhdyin kasvissyöjäksi
oikeastaan siksi, että en pidä lihasta ollenkaan, tämä mieliteko
tuntuu jokseenkin kummalliselta. Toisaalta on mukavaa, että välillä edes
tekee jotain mieli, sillä pääasiallisesti olen voinut
koko ajan pahoin. En ole oksennellut, mutta lähes koko ajan
tuntuu siltä, että kohta pitää juosta vessaa.
Onneksi teen töissä pelkkiä iltavuoroja tällä hetkellä.
Akupunktiolääkärini neuvoi käsistä akupisteet,
joiden painelu auttaa pahoinvointiin. Ja miksikö en ole tuota
tietoa hyödyntänyt? Siksi että tällä hetkellä pahoinvointi
on oikeastaan ainoa asia, joka todistaa siitä, että todella
olen raskaana. Kyllä: en edelleenkään uskalla uskoa
asiaa, vaan tarvitsen vieläkin vakuutteluja.
Olen nyt kahdeksannella viikolla. Ei kun seitsemännellä!
Ei kun sittenkin kahdeksannella. Se vähän riippuu siitä,
mitä lukuisista Internetin vauvalaskureista käyttää.
Uskomatonta, että vaikka kaikkiin syöttää samat
päivämäärätiedot, vaihtelee arvio raskauden
vaiheesta jopa useita viikkoja! Niin siis voisihan sen itsekin
tietysti kalenterista laskea... Toisaalta huomenna on vihdoinkin
se ensimmäinen neuvolapäivä, joten eiköhän
täti sitten kerro.
Vatsa on muuten kasvanut. Ihan oikeasti: piti käydä töissä hakemassa
suuremmat housut. Kyselin tosin jo pari viikkoa sitten mieheltäni,
että onko se kasvanut kun tuntui siltä. Ei kuulemma ollut.
Mutta nyt mieskin totesi, että kasvanut on! Tällä hetkellä otan
kaiken irti siitä, että pystyn vielä makoilemaan
mahallani. Olo on kyllä hieman kummallinen: ihan kuin vatsaan
oltaisiin laitettu jotain ylimääräistä, joka
hitaasti mutta varmasti raivaa itselleen olotilaa työnnellen
sisuskaluja syrjään kuin mikäkin alien. Mielessäni
vaan pohdin, että meinaako tämä alien ihan tosissaan
jatkaa kasvua tätä vauhtia koko ajan. Jos meinaa, olen
kesällä aikamoinen pallo.
31.1.2005
Todella hirveä työviikko takana! Mutta kuka käski
mennä lupaamaan, että tekee sairaslomatuurauksina kaksi
aamuvuoroa. Ei muuta mutta kun meinasin myöhästyä bussista
kun piti juosta vessaan...
Olen yhdeksännellä viikolla. Kaverin sydänääniä ei
saatu vielä neuvolassa kuuluville. Halusi kai pysytellä piilossa.
Eikä se piilossa pysyttely kovin vaikeaa liene, kun kokoakin
on vain muutama millimetri. Ultraan ollaan menossa maaliskuun alussa.
Silloin me sitten tavataan ensimmäisen kerran.
Ninniliina
Lue Ninniliinan seuraava kirjoitus »
|
