Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

M&M
 

Minna
 

Ninniliina

 

Reetta
 

Sporttimamma
 

Vauva-arkea uuden neidin kanssa

Torstaina kesäkuun viimeinen päivä. Aamulla klo 8 sairaalaan synnyttäneiden osastolle. Siellä aloitetaan saattamaan maailmaan meidän vauvaa, elävänä tai kuolleena syliini hänet pian saan. Pelon määrä on sanoinkuvaamaton. Ikinä en ole näin peloissani ollut. Tiedän että pelättävää ei niikseen ole, enempää en voi Onnin eteen tehdä. Ja paikka pitäisi olla hyvä, jos nopeita hoitoja tarvitaan. Sairaalassahan Onnin vointia pystytään seuraamaan parhaiten.
Vaatteiden vaihto, YÖK sairaalan kamalia mekkoja! Ne ei taida koskaan olla kauniita!!! No, päälle vaan!
Seuraavaksi lääkärin määräämä pillerin murunen suuhun ja odottamaan. Onneksi kohta pääsin sydänäänikäyrään ja kuulen pikkuiseni sydämen jumputuksen. Suloinen ääni, rauhoittaa kummasti. Siinä n.tunti ja sitten onkin jo melkein ruoka-aika.

Torstai meni odotellessa, mitään radikaalia ei tapahtunut. Pieniä supistuksia pillerin muruset saivat aikaan. Niitä sain n.4h välein. Kävely mieheni kanssa virkisti sopivasti oloa, mutta ei Mika siellä koko päivää voinut olla. Kyllä meidän Roopekin kaipaa isää, vaikka tykkääkin olla mummilassa. Onneksi huonetoverinani oli Minna, jolla myös käynnisteltiin synnytystä, oli kylläkin päivää minua edellä. Hänen kanssaan "vertailtiin" supistuksia ja olotilaa. Kannustettiin toinen toisiamme. Yksin olisin masentunut.

Aikaa kului minulla ei tapahdu mitään, supparitkin ovat laantuneet. Pöh! Minna menee kylpyyn köllöttelemään, supistukset ovat voimistuneet, yön hiipiessä hiljaiseen huoneeseeni, Minnan mies käväisee ilmoittamassa minulle, että he lähtevät synnyttämään. Ihanaa heille, minulle ei niinkään. Olen melkein kateellinen.
Aamuyöllä en saa nukutuksi, supistelee pikkaisen. Minna tuodaan vauvansa kanssa huoneeseemme takaisin. Minä en kestä, vauva itkee. Niin minäkin, en saa itkuani loppumaan. Olen niin peloissani, minullakin pitäisi olla tuollainen pikkuinen sylissäni. Pelkään Onnin puolesta. Onneksi pääsin heti käyrään ja sain kuunnella Onnin sydämen sykettä. Se rauhoitti pikkaisen.

Perjantai. Ei mitään. Aamupala ja lisää lääkettä. Odotusta ja käyrällä oloa. Onneksi pikkuisen supistelee enemmän säännöllisesti, ei tarpeeksi sanoo kätilö. Katsotaan taas tunnin päästä. Kohdun suu on edelleen kahdelle sormelle auki, samanverran kuin se oli tiistaina polivastaanotolla. Syntyykö vauvani koskaan!!!

Päivä meni kuljeskellessa, koitin vältellä huonettani, koska siellä oli jo kaksi ihan pientä vauvaa (olin saanut uudenkin huonetoverin, juuri synnyttäneen). En kestä sitä vauvan tuhinaa ja itkua. Onneksi miehenikin on luonani, pääsen ulos kävelemään. Supistelee edelleen, mutta ei kai sitten tarpeeksi. Tylsää... Mika lähtee kotiin illalla, n. kahdeksan aikaan. Pyysin palaamaan takaisin taas huomen aamulla. Kätilön kanssa he vaan arvelivat että jos kumminkin aiemmin. Aijaa, ei tuntunut yhtään siltä. Onneksi en tiennyt.
Olen käyttänyt koko raskauden ajan lääkitystä ehkäisemään veritulppia ja olen piikittänyt aina iltaisin. Taas kätilön kanssa pähkäilemään jotta pistänkö tänään. Hetken mietittyämme päädyn pistämään. Tuo lääke estää puudutusten (siis spinaalin ja epiduraalin) annon 12 tunnin ajan. Eli kun pistin klo 23 niin sitten epiduraalin saan vasta seuraavana päivänä jos tarve vaatii.
Yö on levoton supistelee, ei supistele. Hetken ajan sain oltua ammeessa supistellessa. Se kyllä auttoi, painoton tila, sain olla selälläni. Pahoinvointi nosti minut ylös ammeesta. Sitten vasta rupesikin tekemään pahaa. Supistelutkin sattuivat jo. Ei jaksanut kävellä, ei pystynyt istumaan, sänkykin oli toisella puolella osastoa. Kätilö toi minulle sängyn keskelle osaston käytävää, onneksi oli yö ja suurin osa oli jo huoneissaan. Minä ähisin ja puhisin puoli kolmen aikaan yöllä osaston käytävällä. Sitten minut päätettiin kärrätä synnytysosaston puolelle. Ensin minun pitää saada Mika kiinni. Synnytys on läheellä. Ihanan kamalaa. Mika saapuu nopeasti synnärille tuekseni. Sattuu eikä muuta apua kuin lämmitetty kaurapussi. Ilokaasusta oksensin heti, kerroin sen kyllä kätilölle (Mikakin sanoi samaa), mutta kätilö vain uskollisesti sitä tyrkytti. Kerran henkäistyäni, oksensin kaiken mahdollisen, sappinesteetkin.
No, oli siitä sen verran apua että aukenin viimeiset sentit siinä. Sain kohdunkaulapuudutuksen, se auttoi hetken. Siinä samalla puhkaistiin kalvot ja melkein heti sainkin jo ponnistaa. Koitin jo aiemmin ehdottaa tuota kalvojen puhkaisua jouduttamaan synnytystä. Roosaa synnyttäessänikin kalvojen puhkaisun jälkeen sain jo ponnistaa, nopeutti vauvan laskeutumista synnytyskanavassa.
Neiti näki ensi kertaa maailman samaan aikaan kun auringon ensi säteet paistoivat huoneeseen. Onnellisesta päivästämme tuli oikein kaunis aurinkoinen päivä.

Hetken aikaa saimme ihailla pientä Onni-neitiämme, sitten hän pääsi ensimmäiseen kylpyyn. Onnellinen isi seurasi perässä. Minä nautin omaa aamiaistani, erityisetsi nautin kahvista. Se maistui niin hyvälle. Olin onnellinen! Neiti painoi 3490g ja oli 48cm pitkä, kaunis tyttö mustine pörrötukkineen.

Vastasyntynyt

Kaikki sujui hyvin ensi imetyskin sujui Onni-neidiltä kuin vanhalta tekijältä. Masu kylläisenä meidät siirrettiin takaisin synnyttäneiden osastolle. Mummi, pappa ja iloinen isoveli tulivat katsomaan päivällä meidän ihmettä. Isoveli taisi olla enemmän iloinen äidin näkemisestä kuin pikkuisen kapalon. Sehän vain nukkui ja näytti nukelta.

Illan tullen jäin taas yksin, mutta tälläkertaa oli sentään vauva vieressä tuhisemassa. Mika meni järkkäämään varpajaisia kavereilleen.

Pikkuinen

Sitten tuli takapakkia. Onni ei halunnut syödä, piti pientä kitinää, ei muuta. Lastenhoitaja tuli katsomaan Onnia, vei mukanaan, otti verensokerin ja antoi tilkan luovutusmaitoa. Onni vain jatkoi kitinää. Lääkäri tuli tarkistamaan meidän vauvaa ja päätti sirtää Onnin teho-osastolle. Pelästyin aivan puolikuolleeksi. Olin jo aivan varma että menetän Onni-neidinkin. Onnilla todettiin paha infektio ja hän olisi ainakin viikon antibioottihoidolla teho-osastolla.
Itkua vääntäen soitin Mikalle ja pilasin hänen varpajaiset. Onneksi saatoin sanoa että, ei ole enää hengenvaaraa, kun lääkitys saatiin aloitettua ajoissa.
Siis sittenkin yksin osastolla, vain tyhjä vauvansänky vierellä. Tämä ei voi olla totta, painajaista!

Kävin katsomassa Onnia siellä osastolla monta kertaa päivässä. Aina väliajoin koitin lypsää maitoa Onnille. Vaihtelevalla menestyksellä.

Maanantaina lähdin kotiin sydän karrella. Onni jäi sinne sairaalaan, yksin. Ja nimä olin yksin kotona, vaikka kotona kanssani olikin mies ja poika, mutta vauva puuttui. Tuntui kuin salama olisi iskenyt. Jo toistamiseen tulen kotiin synnyttämästä ilman vauvaa, kuin pahaa unta. En saa öisin nukutuksi, onneksi oli lypsykone kotona, niin sain tekemistä yön pitkiin tunteihin. Joka päivä vein Onnille maitoa sairaalaan ja imetin häntä siellä. Päivän parhaat hetket.

Saimme Onni-neidin kotiin viikon päästä. Roosan syntymä/kuolinpäivänä 10.7. Hautausmaan kautta mökille hakemaan Roopea. Roope tiesi, että saisimme vauvan kotiin, mutta muille emme olleet sanoneet. Pappa ja mummi meinasivat penkiltä tippua kun näkivät meidän Onnin kotona.

Kotimatkalla

Siitä se alkoi uuden lainen pelkääminen, lasten kasvatus on pelkkää pelkoa meillä. Mutta onneksi päiviimme mahtuu myös todella paljon ilon ja onnen hetkiä. Muuten ei jaksaisi!

Elokuun lopulla Onni-neitimme kastettiin Ronja Minna Mariaksi. Eli R-linja pitää pintansa.

Ristiäiset

Maailma hymyilee
Minna, Roopen, Roosa-enkelin ja Ronjan äiti

« Minnan edellinen kirjoitus

Alkuraskaus
Keskiraskaus
Loppuraskaus
Vauvaelämää

 

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy