Etusivulle Huvituttivapaa Huvituttiarki Huvitutti yhdistää Huvitutti esittäytyy

M&M
 

Minna
 

Ninniliina

 

Reetta
 

Sporttimamma
 

Heippa kanssakulkijani!

Se on totta. Raskaustesti näytti plussaa. IIK!! Ja Roosan kuolemastakin on vasta kolme kuukautta aikaa. Vaikka jo edellinen kuukausi meni ihan sekasissa tunnelmissa, kun kuukautiset "piilottelivat" viikon, niin silti ne kaksi pikkuista viivaa siinä testitikussa on kuin maailman 11. ihme.

Ei meinaa millään uskaltaa ajatella että noin kolme kuukautta sitten olin vielä onnellisesti raskaana ja suunniteltiin kesäreissua. Kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni. Yksi pieni lause "Valitettavasti täällä ei ole enää sykettä" kuinka se muuttaakaan koko loppu elämän. Silloin se tuntui pysäyttävän koko elämän, en osannut ajatella mitään. Päässäni takoi vain että vauva on kuollut.Ei tämä voi tapahtua minulle. EI MINULLE. Lohdutukseksi (todennäköisesti) meille sanottiin että koska te olette vielä niin nuoria niin ehditte tekemään vielä paljon lapsia. Ja olkaa onnellisia kun teillä on kotona terve poika. Ajatus niistä uusista lapsista ahdisti ja poikani oli ainoa joka sai minun pysymään edes hiukan järjissäni. Kaikki ahdisti.

Eli Roosan kuolemasta on aikaa kolme kuukautta. Ja olen raskaana. Tunteet heiluvat laidasta laitaan. Toisaalta olen todella onnellinen ja toisaalta pelkään. Pelkäsin, etten olekaan raskaana, pelkäsin että se onkin vain tuulimuna, pelkäsin että tämäkin vauva kuolee.

Onneksi sain mennä neuvolaan heti. Vaadin siellä raskaustestiä, vaikka minulle sanottiin että kyllä se apteekintesti näyttää oikein. No, olihan se labrantestikin positiivinen. Kaikki on hyvin.

Pääsin äitiyspolille jo kun viikkoja oli 6+2. Siellä ultrassa näkyi pikkuinen "papu" ja sydän joka pompotteli. Eli olen raskaana, ei ollut tuulimuna ja sikiökin on oikeassa paikassa. Ensimmäisen kerran uskalsin olla todella onnellinen. Meille pitäisi tulla vauva ensi kesänä. Vauva.
Samalla sain reseptin verenohennuslääkkeistä, koska oli selvinnyt että Roosa kuoli istukaan tulleeseen laskimotukokseen, istukan toiminta heikkeni pikkuhiljaa. Ja lopulta se oli Roosalle liikaa. Minulla on APC-resistenssi. Geenivirhe verenhyytymistekijä nro 5:ssä. Tarkoittaen että voin sairastaa muita ihmisiä herkemmin laskimotukoksia. Ja raskaus on altistava tekijä tukoksille jo normaalistikin niin minulla tuo mahdollisuus on paljon isompi.

No tässä sitä piikitellään ja koitetaan uskoa että meille tulee vauva. Joskus meinaa usko loppua kun liikkeitä ei vielä tunne. Paniikki tulee päälle kuin juna, alta ei pääse karkuun. Onneksi neuvolatätini ymmärtää tilanteeni ja onkin luvannut kuunnella minua ja kuunnelluttaa sydänäänet aina kun siltä tuntuu. Vaikka joka päivä. Siihen en itselleni lupaa anna, että joka päivä siellä kävisin, mutta useammin kyllä sinne menen, ihan varmuuden vuoksi!

Ja nyt kun käytiin jo niskapoimu-ultrassa niin on sentään todistusaineistoa kotonakin, saatiin sieltä oikein hieno kuva jossa Papunen heristelee nyrkkiään. Taisi olla pikkusella ikävät oltavat kun kätilö koitti mittailla ja tökki ultralla.

Onneksi on iso tukijoukko mukana tässä odotuksessa, yksin en jaksaisikaan.

Taidan mennä minäkin päikkäreille tuon pojan kanssa.

Kirjoitellaan!

T. Minna, Roopen ja Roosa-enkelin ja masupapusen äiti

Minnan seuraava kirjoitus »

Alkuraskaus
Keskiraskaus
Loppuraskaus
Vauvaelämää

 

 

Puuttuuko jokin sivu? Löysitkö rikkinäisen kuvan tai toimimattoman linkin?
Laita viestiä Huvituttiin!

 
hosted by Euronic Oy