Heippa kanssakulkijani!
Se on totta. Raskaustesti näytti plussaa. IIK!! Ja Roosan kuolemastakin
on vasta kolme kuukautta aikaa. Vaikka jo edellinen kuukausi meni
ihan sekasissa tunnelmissa, kun kuukautiset "piilottelivat" viikon,
niin silti ne kaksi pikkuista viivaa siinä testitikussa on
kuin maailman 11. ihme.
Ei meinaa millään uskaltaa ajatella että noin
kolme kuukautta sitten olin vielä onnellisesti raskaana ja suunniteltiin
kesäreissua. Kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni. Yksi
pieni lause "Valitettavasti täällä ei ole enää sykettä" kuinka
se muuttaakaan koko loppu elämän. Silloin se tuntui pysäyttävän
koko elämän, en osannut ajatella mitään. Päässäni
takoi vain että vauva on kuollut.Ei tämä voi tapahtua
minulle. EI MINULLE. Lohdutukseksi (todennäköisesti)
meille sanottiin että koska te olette vielä niin nuoria
niin ehditte tekemään vielä paljon lapsia. Ja olkaa
onnellisia kun teillä on kotona terve poika. Ajatus niistä uusista
lapsista ahdisti ja poikani oli ainoa joka sai minun pysymään
edes hiukan järjissäni. Kaikki ahdisti.
Eli Roosan kuolemasta on aikaa kolme kuukautta. Ja olen raskaana.
Tunteet heiluvat laidasta laitaan. Toisaalta olen todella onnellinen
ja toisaalta pelkään. Pelkäsin, etten olekaan raskaana,
pelkäsin että se onkin vain tuulimuna, pelkäsin että tämäkin
vauva kuolee.
Onneksi sain mennä neuvolaan heti. Vaadin siellä raskaustestiä,
vaikka minulle sanottiin että kyllä se apteekintesti näyttää oikein.
No, olihan se labrantestikin positiivinen. Kaikki on hyvin.
Pääsin äitiyspolille jo kun viikkoja oli 6+2. Siellä ultrassa
näkyi pikkuinen "papu" ja sydän joka pompotteli.
Eli olen raskaana, ei ollut tuulimuna ja sikiökin on oikeassa
paikassa. Ensimmäisen kerran uskalsin olla todella onnellinen.
Meille pitäisi tulla vauva ensi kesänä. Vauva.
Samalla sain reseptin verenohennuslääkkeistä, koska
oli selvinnyt että Roosa kuoli istukaan tulleeseen laskimotukokseen,
istukan toiminta heikkeni pikkuhiljaa. Ja lopulta se oli Roosalle
liikaa. Minulla on APC-resistenssi. Geenivirhe verenhyytymistekijä nro
5:ssä. Tarkoittaen että voin sairastaa muita ihmisiä herkemmin
laskimotukoksia. Ja raskaus on altistava tekijä tukoksille jo
normaalistikin niin minulla tuo mahdollisuus on paljon isompi.
No tässä sitä piikitellään ja koitetaan
uskoa että meille tulee vauva. Joskus meinaa usko loppua kun
liikkeitä ei vielä tunne. Paniikki tulee päälle
kuin juna, alta ei pääse karkuun. Onneksi neuvolatätini
ymmärtää tilanteeni ja onkin luvannut kuunnella minua
ja kuunnelluttaa sydänäänet aina kun siltä tuntuu.
Vaikka joka päivä. Siihen en itselleni lupaa anna, että joka
päivä siellä kävisin, mutta useammin kyllä sinne
menen, ihan varmuuden vuoksi!
Ja nyt kun käytiin jo niskapoimu-ultrassa niin on sentään
todistusaineistoa kotonakin, saatiin sieltä oikein hieno kuva
jossa Papunen heristelee nyrkkiään. Taisi olla pikkusella
ikävät oltavat kun kätilö koitti mittailla ja
tökki ultralla.
Onneksi on iso tukijoukko mukana tässä odotuksessa, yksin
en jaksaisikaan.
Taidan mennä minäkin päikkäreille tuon pojan
kanssa.
Kirjoitellaan!
T. Minna, Roopen ja Roosa-enkelin ja masupapusen äiti
Minnan seuraava kirjoitus »
|
