Maanantai tammikuun kymmenes 2005

– ihanaa vai ihan kamalaa ?

Klo 7-9
Toissapäivänä, lauantaiaamuna, ennen anoppilaan lähtöä olin käynyt labrassa antamassa pari putkilollista verta veren rautapitoisuuden, valkosolupitoisuuden, toksoplasmoosin – ja aavistelemamme raskauden (!) selvittämiseksi. Muistin kuinka kaupunginosamme labran, jonka kanta-asiakkaiksi olimme omituisesta asiakaspalveluksesta huolimatta jotenkin vain luisuneet, biologi oli ottanut lähetteeni käteensä kysyen koko odotusaulan täyttävän retorisen kysymyksen: "Ai, te siis LUULETTE OLEVANNE RASKAANA?" Mutisin tälle vastaukseksi jotain ympäripyöreästi myöntyvää ajatellen samalla kissan kokoisilla kirjaimilla ettei edes äitini tiennyt asiain mahdollisista käänteistä – miksi siis täysin ventovieraiden laboratorion asiakkaiden tulisi... ja toisaalta minkä muun vuoksi naiset nyt ylipäänsä raskaustestejä tekevät… ja etten onneksi tullut esimerkiksi HIV-testiin… Pää pyörällä menin viereiseen leipomoon, boulangérie, hakemaan jotain syötävää tyhjään vatsaan. Manu olisi ostanut urhealle vaimolleen kaksi suklaaleivosta, pain au chocolat, mutta vaikka ne kyseisessä leipomossa ovatkin maailman parhaita, päädyin yhteen ajatellen ettei linjojaan kannata (heti alkuun) jättää heitteille. Alkumatka anoppilaan meni hiljaisuuden vallitessa; molemmat mietimme tahoillamme mitä nyt seuraavaksi…

Sunnuntailounaalla olimme olleet kaikki koolla: Manun vanhemmat, hänen pikkusiskonsa ja isoveljensä puolisoineen ja lapsineen (kolme alle 7-vuotiasta vilkasta poikaa) sekä perheen kuopus, jonka tyttöystäväkin oli liittynyt seuraamme vaikkakin vasta jälkiruoalle. Automatkalla kotiin Lyoniin palatessamme Manu oli kertonut äitinsä HYMYILLEEN TIETTÄVÄN LEVEÄSTI huomattuaan minun kieltäytyvän systemaattisesti alkudrinkistä ja viineistä. En kehdannut kertoa, että anopin juhlaruokien (hanhenmaksapasteijaa, maalaisterriiniä, simpukkapiirasta…) painikkeeksi olisin mieluusti siemaissut parikin punaista… Raskaan maalaisaterian päätteeksi olimme syöneet (kolmen tietäjän kunniaksi) perinteistä mantelimassapiirasta, galette des rois, jonka santsipalanen oli tuonut lautaselleni pienen Jeesus-lapsen, fève. Periaatehan tilanteessa on sama kuin joulupuuron mantelilla: toivoin siis toistamiseen sitä yhtä ja samaa KERTOMATTA TOIVETTANI TIETENKÄÄN KELLEKÄÄN…

Klo 9-12
Tänään minun piti kuluvasta irtisanomisaijastani huolimatta tehdä töitä koko päivä, mutten osannut yllättäen ajatella muuta kuin labraan paluuta; OLIVAT LUVANNEET TULOKSET MAANANTAIKSI (mikähän testi siinä niin kauan kestää?!). Perhosia vatsassa lähettelin Manulle tekstiviestejä milloin huonoa oloani valitellen, milloin minkäkin "huolen" vuoksi. Tiesin labran olevan perusranskalaiseen tapaan kiinni klo 12-14, joten minun oli mentävä papereiden hakuun joko ennen tai jälkeen – ja mieluiten töiden siitä häiriintymättä. Koskaan tätä ennen en ollut hermoillut koko raskauteen liittyen. TUNNE OLI SANALLA SANOEN OMITUINEN. Kun konsulttien ja asiakkaiden jahtaaminen ei enää mitenkään mahtunut ajatuksiini, heitin takin niskaan ja melkein lensin sateisen korttelin läpi. "Non, Madame, tuloksenne eivät ole vielä valmiit. Tulkaa klo 17 jälkeen uudelleen." Valahdin varmasti kalpeaksi ja mietin josko pitäisi hakea paluumatkalla lähiapteekista halpistesti, jotta pääsisin piinasta – vaikka aamu olikin pitkällä, TULISI NIITÄ VIIVOJA KUITENKIN KAI SOPIVA MÄÄRÄ... Palasin kuitenkin toimistolle vilkuilemaan kelloa.

Klo 12-16:30
Huhtikuun siviilivihkimisen (La Comelle, Ranska) ja heinäkuun avioliittoon siunaamisen (Imatra, Suomi) jälkeen OLIMME JO VALMISTAUTUNEET MONIN TAVOIN VAUVAN TULOON. Varsinkin 9 päivän joululoma Suomessa sai meidän molempien mietteet pyörimään odotetun nyytin ympärillä. Joulupäivän sulattelulenkin päätteeksi näytin Manulle miten tehdään lumienkeleitä; olisihan hänen jo parin talven päästä osoitettava ammattilaisen otteet näin olennaisessa osassa lapsemme kasvatusta, olisihan? Jottei kokemus olisi jäänyt vain hassuksi hypyksi valkopeitteisen leikkikentän hankeen, päätimme ottaa taideteoksestavalokuvan (onneksi kukaan ei ollut näkemässä!)

Pyhien välillä kävin (tietoisesti äitiltä salaa) ostamassa kirpparilta pinon SUOMALAISIA VAUVALEHTIÄ. Kun valikoima oli mielestäni liian niukka, täydensin kokoelmaani kaikilla supermarketista löytämilläni tuoreilla painoksilla. Helsinki-Vantaalta nappasin vielä ikäänkuin viimeiseen oljenkorteen tarraten mukaani pari englantilaista lehteä tuomaan vaihtelua ranskalaispitoiseksi pelkäämääni 9 kuukauden pikakurssiin. Manu totesi koneen gallialaan lähtevän onneksi ihan kohta ajatellen että tuollaiset 15 euron heräteostokset voidaan lukea kohtuullisen turhiksi.

Ylipäänsä viimeisten viikkojen ja kuukausien kulussa hämmästytti se, ettei yksikään perheenjäsen tai ystävä ollut maininnut sanallakaan vatsan pyöristymisen odottelusta. Olivat jo ehkä tottuneet siihen ettei asioista kannata nostaa meteliä liian aikaisin (tai sitten minä nostan).

Kaiken kaikkiaan paluu arkeen ja työelämään oli tuntunut mitäänsanomattoman tylsältä. KUNPA SE MUKSU OLISI JO IHAN OIKEASTI TULOSSA – niin ettei kyseessä olisi vain huiman pitkäksi venynyt kuukautiskierto! Muistin kuinka Manun kanssa oltiin tuskailtu kuukausi-pari sitten, ETTEI MEILLÄ OLE MITÄÄN MAHDOLLISUUKSIA laskea todennäköisyyksiä minun 24-39 päivän välillä vaihtelevilla kierroillani. Erään laskuopin mukaan rakastella tulisi 14. ja 32. päivän välillä vähintään joka toinen päivä… eihän se siitä ole etteikö kiinnostaisi, vaikka ne kiihkeimmät ensimmäiset seurusteluvuodet olivatkin jo kaukana, mutta varman päälle pelaaminen toi mieleen tehdastyön, joka meidän molempien mielikuvissa on aika kaukana kullannupuista ja hellistä hyväilyistä.

Harmillisesta päättelytuloksesta huolimatta en ollut suostunut ostamaan kuumemittaria (t)yöpöydälle, kuten niksipalstat lähes säännöllisesti kehottavat (tiedän jopa pareja, jotka ovat säntäilleet työn ja kodin väliä mittarin näyttämistä innostuneina), mutta Manu oli päättänyt käydä VARMUUDEN VUOKSI SPERMATESTISSÄ, sillä oli muistanut suvussaan olevan miehiä, joilla ongelmia ko. asioiden suhteen on ilmennyt. Sittemmin saadut laboratoriotulokset ovat jo alkaneet hieman hymyilyttää – viimeistää silloin kun ymmärsimme että VAUVANTEKOYRITYKSITTÄ piti olla vähintään eikä enintään 3 vuorokautta (24 tuntia taisi sitä taukoa tulla pidettyä…).

KAIKEN JÄRJEN MUKAAN kivistävät rinnat, dekolteen ja yläselän näppylät, vilunväristykset, vessassa raavaminen ja yhä edelleen poispitäytyvät kuukautiset viittaisivat siihen ettei (tilasto-)tieteeseen kannata ihan aina luottaa… ja kuumemittariin sijoittamattomat rahat voisin siten sijoittaa vaikkapa ylimääräiseen suklaalevyyn, eikö?

Huomasin että SISÄINEN VARMUUS pienokaisesta oli jo vaikuttanut päivittäisiin askareisiin. Lähes päivittäin olen selaillut vauvalehtiä ja aiheeseen liittyviä verkkosivuja. Tein myös pari päivää sitten "jouluostosteni" perusteella TAULUKON HYVISTÄ OSOITTEISTA (lehdet, hinnat, ilmestymistiheys, verkkosivujen anti, kauppojen valikoimat äidin- ja vauvanvaatteiden, kodin- ja vauvanvarusteiden suhteen). Lisäksi päätin soittaa seuraavat 9 KUUKAUTTA SUOMIPOPPIA ja klassista musiikkia naapureiden kyllästymiseen asti. Missä muualla tenava kuulisi Eppuja, Kolmatta Naista, Neljää Ruusua, Mambaa, Ultra Brata, J. Karjalaista, Kaija Koota, Maaritia… kuin äidin kanssa kotona! Tiedä sitten onko yhteisillä odotusajan "korvankoulutussessioilla" enemmän haitta- vai hyötyvaikutuksia, mutta eipä osaa kukaan tulla neuvomaan toisinkaan… :) Lohduttaudun sillä etten sentään ollut vielä avannut Manun velipojiltani jouluna saamaa suomikaraoke-DVD:tä!

Kaikenkaikkiaan taidan ladata koko prosessiin aika paljon suomitaakkaa – siis itselleni. Tuntuu vain tärkeältä jakaa omalta äidiltäni saatu lämpö ja oppi seuraavalle sukupolvelle. Tuskin siinä onnistun niin kuin toivoisin, mutta YRITTÄÄ KANNATTAA AINA!

Klo 16:30-17:30
Nyt on jo KIIRE! Tulokset ovat valmiina viideltä. Tiedän että matkaan menee vain vartti, mutta säntään ovesta pihalle jo puolelta. Viereisen rakennustyömaan miehet huikkailevat (kaikille) ohikulkeville naisille. Tällä kertaa en edes tiedä mitä vastata – perusbonjour:kin tuntuu hassulta. Yritän tietoisesti skarpata ajatuksiani niin etten luiskahtaisi rekan, bussin, rullaluitelijan tai ratikan alle. VASTAANTULEVA RATTAITA TYÖNTÄVÄ NAINEN KATSOO OMITUISESTI virneessä olevia kasvojani.

Toppuuttelen menoani labran lasioven edessä ja YRITÄN KÄVELLÄ TISKILLE KUIN MUINA MIEHINÄ. Livautan sairasvakuutuskorttini, carte vitale, nuoren naisen nähtäväksi ja pyydän tuloksia venyttäen tietoisesti poskiani alaspäin. "Tout est bon, Madame", nainen toteaa. En ymmärrä miksi hän niin sanoo – enhän ollut tullut mitään sairautta tutkituttamaan. En kehtaa kysyä huulillani pyörivää ainoata kysymystä OLENKO RASKAANA VAI EN, vaan otan kupongin, mutisen naiselle hyvää loppupäivää ja pyyhällän pihalle. Minuutin silmäilyn jälkeen totean ETTEN YMMÄRRÄ LAPUSTA YHTÄÄN MITÄÄN (kahden tunnin päästä Manu toteaa ihan samaa). Kävelen taas 10 metriä, pysähdyn, ja luen paperin toistamiseen. Aurinko pistää silmiin ja melkein hermostun – en oikein tiedä mille – siinä arkisessä vilinässä keskellä onneksi rauhaisaa jalkakäytävää. EIVÄTKÖ NE SITTENKÄÄN TEHNEET OIKEITA TESTEJÄ? Olen jo valmis kääntymään kannoillani sättimään labran pystyyn, mutta suljen kuitenkin vielä kerran silmäni, vedän keuhkot täyteen ilmaa, siirryn tien sivuun ja päätän lukea joka ikisen rivin vielä kerran uudelleen: leukosyytit… hematiitit… hemoglobiini… lymfosyytit… verihiutaleet… hyytymisarvot… sokerit… rauta… toksoplasmoosi… Beta-H.C.G plasmatique – mikä ihme sekin on?? … A-AHHH…! …. tässähän lukee… 27 590 UI / l ja viereisessä listassa sanotaan että sillä arvolla ollaan vähintään kuudennella viikolla… RASKAANA!!
Poskia kuumottaa. Kotiin päästyäni soitan heti mukavalle omalääkärillemme, sitten gynekologille, ja vajoan olohuoneen punaiselle sohvalle ihmettelemään ajan kulua. TÄSTÄ SE JÄNNITYS VASTA ALKAA!

M&M

Lue M&M:n seuraava teksti »